Monin tavoin vieläpä. Tänään on päivä, jolloin toivon enkeleitä, tuhansittain, miljoonittain. Ystävieni asioissa mennään eteenpäin vaikkakaan vielä tänään ei saada lopullista tietoa. Kuinka toivonkaan, että se tieto on hyvää, että paljon annettu vääriä kommentteja mututuntumalla lääkärien puolelta, että ne varmat tiedot jotka tänään saadaan ovat vain ja ainoastaan hyviä uutisia. Tuntuu hassulta nukahtaa illalla viimeisenä ajatuksenaan se, että tänään on se päivä ja vielä hullummalta ajatella ensimmäisenä aamulla että no nyt, nyt siellä alkaa tapahtua. Kuljen peukut ja varpaat pystyssä toivoen.

Samaan aikaan on meidän 5-vuotishääpäivämme. Merkittävä päivä siksikin. Eikö sekin voisi olla joku merkki? Joku lupaus siitä, että tälle päivälle ei voi tulla kuin hyviä uutisia? Toivon niin kovasti, että sillä olisi joku merkitys myös tämän asian kanssa.

Eilinen päivä sujui vauhdilla kun alkuun pääsi, se ketutuskin meni ohi vaihtuen lähinnä mietteissä kulkemiseksi iltaa kohti. Toisaalta hyvä, mietteissä on se hyvä puoli, että tulee touhuttua saadakseen ajatuksetkin selviksi. Leivoin kakkupohjan, junnu olisi tahtonut ehdottomasti että se olisi syöty illalla mutta siihenhän en voinut suostua. Niinpä leivoin vielä junnun kanssa muffinseja, niistä kun tuo aina selittää. Poika oli intoa täynnä kun sai hoitaa sekoittelun. Hyviä tuli, taikinan sisään kätketyt mars-patukan palat passasi loistavasti.

Illalla surffasin vielä netissä, pitkin ruokasivuja, lääkärisivuja, säätietoja. Ruokasivut oli se tärkein kohde, aion yllättää ukon juhlapäivällisellä kun tämä töistä tulee. Kakkuun pitää hakea vielä täytteet tänään, alkuperäinen ajatus mansikkatäytekakusta tosin vaihtui johonkin muuhun, jota en tosin vielä tiedä että mikä se olisi. En näet jaksa saati ehdi tänään lähteä keskustaan asti kävellen ja lähempänä ei mansikoita myydä tuoreina. Teinin voisi tietysti nakittaa niitä pyörällä hakemaan mutta katsoo nyt.

Kakkuun liittynyt ajatus siitä, että kutsun anopin ja miehen siskot kahville saattaa jäädä tuokin toteutumatta, en olekaan itse illalla kotona. Ystäväni viestitti vielä illalla kysyäkseen voisinko poiketa joku päivä heillä, ja lupauduin oitis minä iltana tahansa tällä viikolla tai ensiviikon aamupäivätkin käy, ja ystävä kysyi heti sopisiko jo tänään. Tänään kun on tosiaan se päivä, kun asioita polkaistaan eteenpäin ja hän kaipaa aivan varmasti juttuseuraa.

Minä muistan niin hyvin, miltä tuntui silloin kun äiti kuoli. Kun olisin kaivannut jonkun, jolle puhua, jonkun johon tukeutua, jonkun joka olisi kysynyt että miten voin. Lopulta se henkilö oli senaikainen naapurinrouva, joka vain tuli, katsoi silmiin ja kysyi, miten sinä jaksat. Siihen mennessä meillä oli käynyt lukematon määrä äidin puolen sukua joista jokainen oli kertonut ja itkenyt minulle, kuinka pahalta heistä tuntui. Kukaan ei kysynyt eikä ajatellut miltä minusta tuntui. Ymmärrän toki, menettiväthän hekin rakkaansa, mutta silloin mietin välillä itsekkäästi eikö kukaan heistä ymmärrä että se olin MINÄ joka menetti äitinsä. Se olin MINÄ joka tämän löysi. Se olin MINÄ joka koetti saada vielä elämän takaisin äitiin.

Minä puhuin silloin naapurinrouvalle. Puhuin puhumasta päästyäni. Kävimme kävelyllä, istuimme kahvilla, puhuimme puhumisen päällekin. Tokihan se on luonnollista, että tässä tilanteessa missä ystäväni on, lähes kaikki kysyy ensimmäisenä miten se toinen osapuoli voi. Moni saattaa unohtaa kysyä jopa ystävän vointia kun jää keskustelemaan sen toisen osapuolen voinnista ja miettimään sitä, ymmärrettävää. Toivottavasti minä pystyn auttamaan olemalla se, joka kysyy joka kerta ensin, miten ystävä voi. Keskittymällä tämän vointiin, unohtamatta tietenkään sitä toistakaan.

Kamalan merkillisen syviä ajatuksia heti aamusta. Johtunee tästä jatkuvasta asian päässä kelaamisesta. Kai se on parempi aloitella päivän touhut, saa ajatuksia taas himppusen kasaan. Se on moro ja toivokaa tekin niitä, enkeleitä.