Olen koko tämän viikon, kaiken normaalin elämän lisäksi, käyttänyt ongelmointiin. En oikein edes tiedä mistä aloittaa. Mihin kätensä asettaa. Miten asia ottaa esiin. En edes muista olenko aiemmin puhunut teinin yläkerran naapurin toiminnoista ja ei, en jaksa tarkistaa olenko niin tehnyt vaiko en.

Aloitankin siis alusta. Teini sai IHANAN ja KAUNIIN yksiön parin-kolmensadan metrin päästä meiltä. Ihana! Remontoitu! Laminaattilattiat. Vaaleat tapetit. Uusi hella. Uusi jääkaappipakastin. Uusittu vessa. Siis kaikki IHANAA! Teini asui ja eleli. Aika pian muuton jälkeen ilmestyi ongelma; yläkerran naapuri. Yläkerran naapurilla ei ole, luotettavien lähteiden mukaan, kaikki muumit laaksossa.

Ei kaikki inkkarit kanootissa. Naapuri ei ole terävin kynä penaalissa. Naapurilla on mielenterveysongelmia joiden lisäksi tämä juo olutta kuin vettä ja syö pillereitä kuin ruokaa. Näin kärjistetysti ilmaistuna. No kuitenkin. Yläkerran naapuri tajusi että alapuolelle oli muuttanut teini joka muuttui vieläpä sinkuksi. Hänpä keksi keinon jolla häiriköidä. 

Hän laittoin narun päähän solmun. Tai kenties jonkun esineen, en tiedä. Heilutteli narua ikkunastaan niin että se osui alapuolella asuvan teinin olkkarin ikkunaan. Talvipimeät ja säpsivä teini, hyvä yhdistelmä. Teini vietti erinäisiä öitä kavereillaan ja kotona kunnes teki valituksen vuokrayhtiöön. Vuokrayhtiö lähetti helmikuun loppupäivinä kirjallisen varoituksen asukkaalleen.

Tuli rauhallista ja hiljaista. Kunnes yläkerran naapuri päätti että hiljaisuuden ja rauhan aika on ohi. Viime lauantaina helmoihini lehahti kalpeaakin kalpeampi teini. Yläkerran naapuri oli yhdentoista aikaan edellisenä iltana hakannut rystysensä auki teinin oveen. Siis oikeasti! Tässä kohtaa näitä oikeasti-juttuja on kyllä enemmänkin, siis MIKSI teini ei tullut jo tuolloin kotiin?

Miksi teini ei soittanut suoraan poliiseja paikalle? Miksi teini ei EDES soittanut? Tässäkin on yksi minulle ihmettelyn arvoinen juttu, miten me olemme teinin kanssa niin erilaisia? Minä olin hänen ikäisenään suorapuheinen kusipää, teini on arka ja vetäytyvä. Minä annoin samalla mitalla jos joku antoi, teini pelkää ja varoo. Ehkä se on kasvatuskysymys. Jos on joutunut tulemaan omillaan toimeen pienestä niin ehkä sitä ei osaa varoa ja pelätä.

No yhtä kaikki. Maanantaina menin teinin kanssa tekemään rikosilmoitusta. Sitä ennen olin toki soittanut jo lauantaina, jolloin tämä asia siis tuli minulle ilmi, hätäkeskukseen ja kysynyt neuvoja. Onnistuimme sitten menemään parhaana päivänä ikinä; lumimyräkkä, tuhat ja sata ruttaantunutta autoa mansessa eikä poliisin poliisia asemalla. Rikosilmoitus jäi siis tekemättä.

Poliisilaitokselta siirryimme vuokrayhtiöön. Ei, heidän keinonsa on vähäiset ja juu, kurjaahan se on mutta siis emme voi auttaa. Siis mitvit? Teini oli ollut kotoaan pakosalla jo KOLME yötä. Ette voi auttaa? No ei kun ei se pidä oikeudessa. Kurjaahan tämä on. Helketti soikoon että kiehahteli. Otimme teinille asuntohakemuksen ja teini hakee asuntoa muualta vaikka, myönnän, minusta se on hiivatin väärin!

Tähän tuskaan liittyy paljon muutakin, mm jengiliivejä, kummisetiä ja vaikkas mitä, mutta todettakoon että tällä(kään) hetkellä tilanne ei ole herkullinen. Painin moraalisten sääntöjen kanssa; onko lapseni elämän rauha tärkeämpää kuin se että kukaan ei osu vahingossa kehenkään? Vaikea paikka, moraalisesti ajatellen en ikinä hyväksy että kukaan lyö ketään mutta hei, en hyväksy sitäkään että tyttäreni joutuu pelkäämään.

Eikä ne ongelmoinnit lopu edes tähän; miten suojelet itsellesi rakasta ja tärkeää ihmistä lisäsattumisilta? Jos ihminen on menettänyt jo likipitäen puolet elämästään mitä teet? Jos tiedät ettei tämän lasten elämä ole kuosissa koska tämä tekee surutyötään niin mitä teet? Ja samaan aikaan opiskelet alaa jossa lapset nostetaan aina kaiken yläpuolelle? Mitä httiä minä teen? Teen niin tai näin niin teen aina väärin päin...

Tämä viikko on mennyt näiden asioiden parissa vaikka en näistä olekaan postannut. Liian raskaita ajatuksia, liian raskaita tapahtumia. Samaan aikaan keskityn kevyimpään huoleeni; olen kuullut puskaradion kautta että äidin puolen suku on aikaa sitten päätynyt siihen etten halua olla heidän kanssaan. Siinäkö on syy miksi en tiedä koska kummitätini haudataan? Vai onko syy sittenkin se ettei hautajaisista tiedä vielä muutkaan?

Vai eikö minua vain haluta paikalle? Ja miksi, oi miksi, minun pitäisi olla se joka tahtoo pitää yhteyttä ja myös pitää sitä? Miksi he, vanhemmat ja kokeneemmat, eivät halunneet minua elämäänsä. Voi huoh. Tämä murehtiminen alkaa olla jo liikaa.