Aika valtava ihme saa tapahtua että keskiviikkona olen työkuntoinen, tässä on nyt testailtu omaa jaksamista ja ei kuulkaa, ei tule mitään. Lauantaina appiukko poikkesi kahvittelemassa, niinpä minä hengasin pystyasennossa likemmäs pari tuntia. Iltapäivästä ukon nuorin sisko poikkesi paikalla miehensä ja pikkuihmisen kanssa ja taas minä hengailin pystyssä, eihän sitä pikkuihmistä vaan voi olla lääräämättä. Ja miten kävi.

Se oli kuulkaa pakko mennä takaisin makuulle, ei siinä mikään auttanut. Olo oli kertakaikkisen voipunut. Eilen suoritin uuden testin, pysyttelin tiukasti pystyasennossa järkkäillen speden leluja paikoilleen ja keräten pyykkejä pyykkikoriin. Tämän session päälle kävelin vielä raput ylös, ripustin pyykit kuivumaan ja hetken kuluttua kiipesin uudemman kerran yläkertaan selvittämään veljesten riitaa. Alas palattuani sötkötin vielä tonnikalamössön leiville laitettavaksi ja kas, sen jälkeen olin suunnilleen maitohapoilla ja puolikuollut.

Ja keskiviikkona pitäisi sitten jaksaa heilua 6 tuntia pystyssä ja vieläpä liikkua kokolailla kaikki se aika. Ei hyvältä näytä. Olo alkaa muilta osin olla vallan mainio mutta tämä voimattomuus. Ei ole kivaa ei. Edistystä tässä nyt on silti selvästi tapahtunut, lauantaina hengasin pystyssä tekemättä mitään, eilen tosiaan teinkin vähän jotain suunnilleen saman ajan kuin lauantaina hengasin joten eiköhän täältä nousta lähipäivinä mutta se keskiviikko saattaa olla liian lähellä...

Tänään on pakko jaksaa hengailla pystyssä himpan vielä pidempään kun eilen, minulla on ohjelmassa speden tarhaan kiikutus kasin jälkeen ja kotiuduttuani kirjoitan näyttösuunnitelman valmiiksi ja lähetän sen kouluttajalle. Oma tavoitteeni työmaalle pääsyssä on ensi tiistai, tai oikeastaan ensi maanantai jolloin minun pitäisi käydä mansessa. Ohjauskeskustelu näet kouluttajan kanssa, saapa nähdä onnistuuko.

Oikeastaan voisin pyrkiä siihen että pystyisin olemaan täysipainoisesti pystyasennossa jo lauantaina jolloin luvassa olisi opiskelukaipparin kolmekymppiset mansessa. Tilaisuus itsessään ei kestä kuin pari tuntia joten jos sen edes jaksaisi, toiveissa tosin on että jaksamista riittäisi vielä tilaisuuden päälle sen verran että kävisimme ukon kanssa kaksin ruokailemassa. Nähtäväksi jää. 

Lääkekuuri on muuten aika ytyä kamaa. Liekö kuurin syytä se että yöt on kovin levottomia. Heräilen vähintään kahdesti yön aikana eikä ne heräämiset suinkaan ole mitään hetkeksi havahtumisia, ehei, minä olen kyllä ihan hereillä hereillä. Lisäksi vatsa huutaa aamuisin hoosiannaa, maitohappobakteeri kun pitäisi ottaa pari tuntia ennen lääkkeitä mutta enpä minä ole muistanut niitä heräillessäni napsia. Antibioottien kanssa yhtä aikaa otettuna niistä ei ole kuulemma mitään hyötyä, ne kun tappavat maitohappobakteeritkin jos yhtä aikaa mahaan osuvat.

Olenkin harkinnut että siirrän somacin ottoaikaa aamuun. Nyt olen ottanut sen iltaisin ja koska maitohappobakteerit tulee otettua aamusta pari tuntia lääkkeiden jälkeen ja illalla pari tuntia ennen viimeisiä troppeja niin ehkä se somac pelastaisi edes jotain jos sen nappaa aamulla kitusiinsa. Onneksi lääkekuuri loppuu juuri ennen näytön alkua eli ehkäpä unet ja vatsan yleistila palaa juuri passelisti omille raiteilleen siihen mennessä.

Vaan jaa kuulkaa. Ehkäpä siirryn nyt lukemaan aamun uutisantia. Lasten herättelyrumbaakaan kun ei tarvitse ihan vielä aloittaa joten se on moro ja viettäkää kivakivamaanantai!

Koko päivän nukkumisesta. Vika ei tosin ole millään tapaa lapsissa tai ukossa, kyllä se vika on ihan allekirjoittaneen korvien välissä. Tämän viikon aikana olen muutenkin "kunnostautunut" heräilemisessä, ts joka aivaten ainoa yö olen hillunut hereillä vähintään kerran. Viime yö ei ollut poikkeus, ei vaikka nyt herättäjänä ei toiminutkaan päätön yskänkohtaus kuten aiempina öinä. Kunhan nyt heräsin. Neljän aikaan. Kävin vessassa. Join. Otin maitohappobakteerit.

Kuuden aikaan heräsin uudelleen. Tietty. Köpöttelin keittiöön ja nappasin antibiootit. Jotka määrällisesti vaikuttaa jotenkin... tappavilta. Kaksi viissatasta amoxinia kuuluu seuraavat 10 päivää ruokalistaani, kolmesti päivässä. Lisäksi sain codesan comp-yskänlääkettä josta voisin todella kiittää lääkäriä, viime yönä ei tosiaankaan tarvinnut herätä päättömään yskänkohtaukseen tai edes vähemmän päättömään. Muilta osin en sitten oikein tiedä viitsinkö lääkäriä erikoisemmin kiitellä, suhteemme perustuu edelleen puhtaaseen ketutukseen.

Oi että kaipaan sitä aiempaa omaa lääkäriä. Ai että ottaa pattiin tämä uusi. Tämän uuden kanssa kun meni sukset ristiin jo ennen kuin tästä tuli oma lääkäri, taisi olla pari-kolme vuotta sitten kun tämä soitti ja sätti minut pystyyn puhelimitse. Poika 17v, tuolloin 15v, kun oli mennyt ihan omia aikojaan koulusta lääkäriin näyttääkseen... varvastaan? Sormeaan? No,oli mitä oli, jotain joka oli osunut johonkin ja pojan mielestä murtunut.

Lääkäri siis otti ja soitti minulle pojan tutkittuaan, arvosteli hyvin rankoin sanoin sitä että olin päästänyt 15-vuotiaan IHAN yksin lääkäriin sillä tottahan ÄIDIN kuuluu olla lapsen mukana lääkärissä. Siinä puhelun aikana kyseenalaistettiin aika rankasti oikeuteni äitiyteen sillä miten ihmeessä naisella joka EI ole 15veen mukana lääkärissä VOI olla yleensäkään lapsia. Toteamukseni lääkärille siitä että a. poika tuli tietämättäni ja b. oli muutenkin luonteeltaan sellainen ettei kaivannut äitiä kädestä kiinni pitämään omien asioidensa kanssa kaikui kuuroille korville.

Tätä pohjaa ajatellen olikin suunnilleen lottovoitto saada tämä tätönen omaksi lääkäriksi. Ei ole pahemmin käyty ei, ei muuten kuin ihan pakottavista syistä. Ja niistäkin osan on hoidellut ukko sillä tämän kohdalla tätönen on aivan erilainen, liekö sitten syynä pojan 17v ja ukon eri sukunimet jonka ansiosta tätönen ei osaa yhdistää ukkoa tähän vastuuttomaan äiti-ihmiseen. Olen ihan vakavissani harkinnut oma lääkärin vaihtoa sillä minä en tämän tätösen taitoihin oikein luota, eikä eilinen käynti mitenkään parantanut näkemystäni.

Lääkäri kun totesi minun olevan ihan kunnossa. CRP on tullut komeasti alas, eilen aamulla se oli enää 25 eli hyvin lähellä normaalia. Keuhkoista ei kuulunut ylimääräisiä ääniä, eipä silti, ei niitä kuulunut aiemminkaan, ja kuumettakaan ei enää ollut. Siis potilas on selvästikin täysin toimintakykyinen ja -kuntoinen. Täh? Vaikka en pysty kiipeämään kerrosta ylemmäs hengästymättä? Voi voi, sitä kannattaa yrittää nyt vaan sitkeästi liikkua vaikka henkeen ottaisikin. 

Lähdin jälleen kerran jokseenkin typertyneenä lääkärin vastaanotolta. Onko jälkitautien mahdollisuus poistunut tämän taudin osalta? Tai tämän potilaan kohdalta? Miksi ihmeessä kaikki muut minua hoitaneet on painottaneet lepoa? Todenneet ettei pariin viikkoon ole syytä tehdä mitään mikä hengästyttää? Ja tämän lääkärin mielestä voisin vaikka lähteä lenkille treenaamaan keuhkojani kuntoon. Siis täh?

Jostain kumman syystä jätin lääkärin puheet pitkälti omaan arvoonsa. Ehkä kuitenkin toimin ennemmin muiden antamien ohjeiden mukaan sillä oikeasti, jo pelkkä mahdollisuus sydänpussitulehduksen hankkimisesta tähän päälle kauhistuttaa. Kiitos mutta ei kiitos. Jos kaikki tähdet ja suojelusenkelit ja vaikkas mitkä on olleet näin kohdallaan ja selviän keuhkokuumeesta näin vähillä kärsimyksillä niin hitto soikoon, en tosiaankaan ryhdy koettamaan onneani ja testaamaan missä se raja menee jälkitautien suhteen.

Kotiin suoriuduttuani otin luonnollisestikin vaakatason sängyssä. Sieltä sängystähän minä sinne lääkäriin ponnistinkin. Tuijottelin Kennedy's-leffan loppuun, söin ukon tekemää jauhelihanakkisoppaa ja hörpin kahvia. Ukon vanhin sisko ja äiti pelmahti kolmen kanttiin pikapikakäynnille, he kun olivat ajatelleet että eivät todellakaan tahdo väsyttää minua entisestään. No, ehkä nyt olisin jaksanut istua keittiössä heidän seuranaan kahvikupposten ajan, ei tässä nyt kuolemansairaita sentään olla.

Heidän lähdettyään siirryin seuraavan leffan pariin, Oikeuden palvelija oli ehdottomasti yksi parhaista näkemistäni leffoista aikoihin! Leffan jälkeen siirryin olkkariin, kas kun vuorossa oli lasten leffailta ja Herra Popper ja pingviinit. Loistava elokuva sekin! Illan päätteeksi tuijotin vielä Bad Teacher-leffan mutta ehkä se ei sitten kolahtanut niin kovin koska aiempi tarjonta oli niin mahdottoman loistavaa. Että niin. Aika hyvällä mallilla tämä leffojen tuijottelu alkaa olla, ei ole enää montaa jäljellä ukolle kirjaamassani tilauslistassa.

Ja nyt kuulkaa taidan siirtyä takaisin sänkyyn. Johan tässä on oltu liki tunti pystyasennossa. Se on siis moro ja viettäkää kivakivalauantai!

Jep jep. Puolen tunnin päästä olenkin jo vauhdilla matkaamassa kohti ensiapua ja todnäk viimeistä tippapulloa kohti. Eilen aamulla työvuorossa oli tarkkaakin tarkempi hoitaja, tämä näet otti ja mittasi kuumeenkin siinä tipan valumisen lomassa. Ei kuumetta ja hyvä niin, oma tuntemus kun olikin juuri se ettei kuumeesta ole jälkeäkään. Totaalinen yllätyskin koettiin CRPin oton yhteydessä; edellisen aamun 113 lukema oli vaihtunut lennossa neljäkuuteen. JES!

Sovimme iltapäivän tippakäynnille myös lääkärin tervehtimisen ja minä palasin kotiin, vein speden tarhaan, hörppäsin kupposen kahvia aamutuimaan saapuneen teinin seurana ja sen jälkeen teini pesi hiukseni. Väsytti aikas mahdottoman paljon. Kymmenen kanttiin oikaisin sänkyyn ja kas, minä nukuin puolentoista tunnin unoset. Herättyäni tein ukolle listan elokuvista joita makuunista tahdon katsottavaksi ja ukon lähdettyä makuuniin siirryin keittiöön vatkaamaan kermaa ja pursottamaan sen kakun reunoihin.

Ja kuulkaa, kuinka raskaalta moinen työ kuulostaa? Niinpä! On tämä omituinen tauti. Tiistaina olisin voinut tehdä vielä vaikka suursiivon siinä joutessani eikä tilanne ollut juuri sen kummoisempi keskiviikkona mutta eilen. Se kermavaahdon vatkaaminen (sähkövatkaimella!) ja pursotus, se tuntui vähintään urheilulta. Eikä vielä sekään mutta sen jälkeen olo oli kuin olisi maratonin juossut. Siis tuleeko tämä voimattomuus tosiaan näin jälkijunassa?

Iltapäivällä ensiapu oli jumissa jumissa. Hoitaja totesi samantien ettei sinun kannata tänne jäädä lääkäriä odottelemaan, istut muuten koko illan täällä, hän laittaa tipan valumaan ja varaa sinulle omalle alueelle ajan aamupäiväksi. Totesin että sopii, en minä tätä kanyylia nyt niin pahana pidä ettenkö voisi vielä illalla ja aamulla piipahtaa lääkkeillä ensiavussa. CRPtäkään ei sitten otettu uudelleen iltapäivästä vaan sen otto siirrettiin suosilla tähän aamuun.

Koko loppupäivän kotona minä makasin. Makasin. Ja makasin. En jaksanut yhtään mitään. Ukko piipahti lääkärissä lonkkaansa näyttämässä ja kas, tämäkin jäi sitten sairaslomalle joten kotihoito on kohdallaan ja mitään ei tosiaan tarvitse tehdä, ukko hoitaa kaiken. Tuijotin leffoja, lapset meni ja tuli touhuinensa makkarin ja yläkerran väliä ja illalla speden simahdettua ukko haki meille Rollsista syötävää.

Iltatipalle kurvasin kymmenen aikaan ja vuorossa oli kolmatta iltaa se tosi kiva hoitaja joka hihkuu jo aulassa vointikysymyksiä. Höpöttelimme niitä näitä tämän laitellessa tippaa ruiskulla ja sovimme treffit tälle aamulle kuudeksi, siihen tapaamisemme tuleekin toistaiseksi loppumaan. Kovasti tämä jaksoi kehua aamuista CRP-tulosta, lääkkeellä on ollut todella hyvä vaste. Ja onhan sillä, en väitä. Väsymystä ja yskää lukuunottamatta minulla ei ole enää mitään oireita mitä keuhkokuume mukanaan toi.

Yhdentoista aikaan hölköttelinkin jo sitten unille. Väsytti niin vietävästi. Tipan ainoa huono puoli on ollut tämä iltatipalla pyörähtely vaikka toisaalta sekään ei ole ollut niin huono sillä iltaisin paikalla ollut hoitaja on kyllä jutuillaan ja olemuksellaan korvannut käymisen vaivan joka ilta. No, josko kohta suuntaisin tapaamaan häntä sen viimeisen kerran tältä erää, aamupäivällä menen lääkäriin ja todnäk kanyyli otetaan pois. Nyt aamusta ohjelmassa ei ole kuin CRPn otto ja tipat joten taas olen himppasen viisaampi kun sieltä kotiudun.

Se on moro ja viettäkää kivakivaperjantai! Minä pyrin samaan sillä ukko lupasi noutaa minulle vielä toisen satsin leffoja. 

Eihän se CRP nyt ollutkaan ihan mahdottomia noussut eiliseksi aamuksi vaikka isompaa nousua oletusarvoisesti odotettiinkin. 113 ei ole vielä paljon ei ja ehkä tänä aamuna se on lähtenyt jo laskuun. Syytä olisi ainakin, nyt nautiskellut tipat kun on helpottaneet oloa aivan mahdottoman paljon. Eilisen illan tilanne; olkapäähän sattuu enää jos nauraa oikein kunnolla. Kyljen pistoalue on pienen pieni. Selässä ei tunnu korvennusta. Käsivarsi toimii.

Kuumettakaan ei enää ollut eilen aamulla, iltapäivällä se nousi kotvaseksi mutta se oli vain kotvanen. Niin pieni se lämmönnousu oli etten jaksanut sen takia nousta peiton alta pois ja kun viimein nousin paljon tähdellisemmistä syistä (kahvia kiitos) niin burana oli jo kuumetta ajatellen turha. Sen verran kuivaa tämä elämäni nyt tällä hetkellä on ettei tästä ole juurikaan postattavaa. Tai niin, sainhan minä aamulla kouluttajalta viestiä.

Koska minulla tosiaan on sitä työkokemusta vallan mainiosti jo plakkarissa niin näytön tekeminen suunnitellussa aikataulussa passaa hyvin. Edellytyksenä toki on se että toivun siihen mennessä, puolikuntoisena en, jos rehellisiä ollaan, uskalla itse edes ajatella työmaalle menoa. Liian hyvin on muistossa maailman mukavimman kiskanpitäjäparin toisen puoliskon sydänpussitulehdus ja sen seuraukset.

Vaan jaa, onhan minulla nyt tätä ohjelmaakin ollut tässä. Minä näet, jos ei joku tiennyt, käyn aamuseiskan kanttiin terkkarissa kivoja hoitsuja tapaamassa. Iltapäiväkolmen aikaan tykkään piipahtaa uudelleen, silloin kun vuorossa on jo toiset hoitsut. Ja iltayhdentoista kanttiin! Kumpaisellakin iltapiipahduksella on työvuorossa ollut sama mahdottoman mukava hoitsu joka huuteli eilen jo ovesta sisälle suoriuduttuani että no, mikä olo ja miten crp. 

Ensiapu sattui kerrankin olemaan totaalityhjä potilaista joten siinä me istuimme pulputtamassa lääkityksestä, koulutuksista, töistä ja lapsista sen ajan kun hoitsu laittoi ruiskulla lääkkeen kanyyliin. Ja kuten arvata saattaa, uni ei todellakaan tullut kun kotiin pääsin sillä tokihan tuo autoilu ja höpinöinti ja pakkasilmassa loikkiminen saa unihiekat karisemaan silmäkulmista. Taisi kello olla hyvinkin yli kaksitoista kun viimein simahdin unille.

Eilisen muihin tapahtumiin kuulunee myös appiukon poikkeaminen. Tämä toi synttärilahjat minulle ja ukolle ja sanoisinko että todnäk tämä sotki keuhkokuumeen keuhkoputkentulehdukseen, tämä kun ei voinut alkuunkaan ymmärtää miksi minulla oli kanyyli kädessä ja siis oikeasti, olisivat ottaneet osastolle. Kehotti vielä juhlimaan hillitysti lauantaina johon totesin että niin, kolmesti päivässä ensiapuun taitaa kyllä sulkea kaikkinaiset juhlinnat mielestä eikä sekään ettei saa tehdä mitään kovasti juhlafiilistä nosta.

Iltapäivällä poika 15v ryhtyi leivontapuuhiin neuvottuani tälle ohjeen täytekakun luontiin ja teinikin porhalsi paikalle viiden kanttiin. Poika 17v kotiutui pitkästä aikaa jo neljän kintaalla ja tämän kanssa koetimme asentaa tämän koneeseen mobiililaajakaistaa, ei hajuakaan miksi saunalahden nettitikku ei ota pelittääkseen tällä. Höh! Kuuden aikaan poika 17v lähti uimahalliin tyttiksensä kanssa ja jäi sille tielleen vaikka niin olikin aiemmin väittänyt tulevansa kotiin yöksi.

Poika 15v ja teini viimeisteli kakun keskenään seiskan jälkeen illalla ja minä makoilin kuin lahna sängyssä aina siihen asti kun ukko ryhtyi laittelemaan spedeä yöunille. Sen jälkeen siirryin nojatuoliin ja sitä kautta sitten hilppailin sinne ensiapuunkin ja jälleen himppasen aiemmin kuin edellisenä iltana eli puoli yhdentoista kanttiin oltiin jo ruiskimassa lääkettä sisään. Tänä aamuna olin kahden vaiheilla herättyäni että hyökkäisinkö terkkariin jo kuuden aikaan mutta en sitten jaksanut. 

Kohta kun pitää alkaa herätellä joukkoja enkä ole alkuunkaan varma ehdinkö siksi takaisin sieltä. No, ehdinpä ainakin juoda jälleen kahvit rauhassa kun en samantien ryntäile pitkin poikin. Tänään aion hyötykäyttää aamupäivän hiljaisuuden ja nukkua sillä jotenkin on kovin väsähtänyt olo. Se selittyy kuulemma pitkälti lääkkeellä jota saan, se kun on tuhtia kamaa ja vielä tuhtiakin tuhdimmalla vahvuudella. 

Vaan jaa, tästä nyt tuli aikamoinen sillisalaattipostaus. Saa sellaiseksi jäädäkin nyt, jotenkin tuo ajatus ei kulje tänä aamuna alkuunkaan kuten pitäisi eli ehkäpä siirryn tosiaan yläkertaan herättelemään poikaa 15v, tämä kun tahtoo ehdottomasti kahviseurakseni. Se on moro ja viettäkää kivakivatorstai!

Vaan kyllä se on kuulkaa pakko myöntää että minä pääsen, tai ainakin olen vielä päässyt, tämän taudin kanssa helpolla. Ja pakko sekin on myöntää että saan oikeastaan kiittää tästä helppoudesta lähinnä ukkoa, kas kun en olisi varmaankaan sinne lekuriin eilen vielä mennyt jos en olisi ollut niin sikavarma siitä että jos en mene niin saan sellaisen mäkätyksen ja jäkätyksen niskaani ettei ole hiljaakaan tosi.

Eilen aamulla kun olo oli selvästi parempi kuin edellisenä iltana tai yönä, toki olkapää ja kylki oli edelleen kipeinä mutta kipu oli aivan toiselta planeetalta kuin aiemmin, olkapäähän koski vain yskiessä ja liikuttaessa kättä reippaammin ja kylki taas kivisti  yskiessä ja syvempään hengittäessä. Selvääkin selvempi lihaskramppi siis, noin tämän naisihmisen silmissä. Jokin siinä olossa tosin himppasen mietitytti itseäkin, lähinnä ehkä se että miksi syvään hengittäessä kipu tuntuu niin syvällä, aivan kuin rintakehän alaosan takana jossain eikä pinnassa.

Yhtäkaikki, todennäköisesti olisin jatkanut lihasrelaksanttilinjalla jos en olisi tosiaan tiennyt että ukko mätkättää ja jätkättää kuin heikkopäinen jos en käy lääkärillä tilaani varmistamassa. Niinpä soittelin terkkariin heti aamukasilta, kiikutin speden tarhaan ennen ysiä ja köpöttelin itse linja-autoa odottamaan. Tottakai se prkl oli kymmenen minuuttia myöhässä joten keskustaan suoriuduttuani sainkin sitten laittaa tossua toisen eteen että ehdin puoli kympiksi ilmoittautumaan.

Lääkäri kuunteli keuhkot (siistit hengitysäänet on), koputteli selkää (hyvä ettei säteile), kurkkasi korviin (ei tulehdusta), ultrasi poskiontelot (limakalvoturvotusta mutta sen nyt arvasikin kun on pitkään ollut röhäinen ja köhäinen) ja katsoi kurkkuun (punoittaa mutta eipä sielläkään mitään näy sen kummemmin). Että kyllä se kuule tosiaan on pahemman asteinen lihaskramppi joka sinulle on siitä yskimisestä iskenyt ja voihan se toki olla että siellä on joku pieni hiusmurtumakin kylkiluissa.

Onneksi tuo kysyi siihen perään taianomaiset sanat; "niin kauanko sanoit että tätä on kestänyt" ja minä selitin saaneeni kuivan yskän jo marras-joulukuun vaihteessa ja sen muuttuneen joulun jälkeen limayskäksi jossa limaa ei silti tule yskimällä ulos mutta toisaalta, aamuisin on saanut niistää suht paljon. Josko hän sitten kuitenkin lähettää sinut labraan verikokeisiin ja käyt samalla keuhkokuvissa kun se noin on pitkittynyt, nähdään se kylkiluidenkin tilanne.

Niinpä minä jonotin pienen ikuisuuden labraan. Onneksi labraan jonottamisen aikana röntgenin edessä ollut jono oli kadonnut ja kas, röntgenkeikka kävikin paljon alle kymmenessä minuutissa. Varttia vaille yksitoista olin valmis valmis ja naapurin rouva pyörähti hakemaan minut, adoptiolapsen kun tämä oli nakittanut kuskaamaan tytärtään työmaalle manseen. Vaihdoimme kuulumiset siinä matkan aikana ja minä hilppailin iloisena kotiin.

Teini kurvaili adoptiolapsen kanssa kaupan kautta meille, hän kun tuli tekemään ruoat puolestani ja minä tyhjensin pyykkikoneen. Latasin koneen uudelleen, laittelin päälle ja ohjeistin teiniä. Jotenkin oli merkillisen levoton olokin siinä, join kahvetta ja ihmettelin maailman menoa. Hieman ennen puolta päivää puhelin piippasi tekstarin merkiksi ja labratuloksiahan se pukkasi. Leukosyytit 16, Hb 130, trombosyytit 213. Ja minä hihkumaan että jaa, eihän tuo nyt ole paljon yli kympin tuo arvo, ei tässä mitään sen kummempaa ole.

Varoiksi tajusin onneksi tutkailla netistä raja-arvoja samalla ja kovin minua ihmetytti miksi leukosyyttien yläarvoksi oli laitettu 8,5 sillä eikös se nyt ollut kymmenen. Samassa kännykkä piippasi uudelleen ja kas, sieltähän se alle kymmeneen pyrkinyt lukema, CRP tuli. Miten ihmeessä meninkään niin sekaisin noissa lyhenteissä. Kyllähän minä nyt olen tiennyt vuosikausia että tulehdusarvon lyhenne on CRP, ei suinkaan mikään Leuk.

Se tulos sitten himppasen jo kylmäsikin, 90 oli aika kaukana siitä alle kympistä. Voi rähmä! Soitin naapurin rouvalle, hän kun tosiaan on sairaanhoitaja ja vaikkas mikä ammatiltaan, ja tämä totesi että jahas, kyllä se on antibioottikuurin paikka noilla arvoilla. Aivan liian korkeat leukosyytit ja se CRP, jotain on vialla jossain. Että soitapa sinne terkkariin ja kysy mitä ovat siellä mieltä, pitäisikö sinun lähteä samantien sinne sillä hän voi kyllä kuskata.

Lupasin soitella puolen päivän jälkeen sillä aamulla minua tutkaillut lääkäri oli antanut kyseisen aika-arvion siitä koska voisin tälle ensiapuun soitella tuloksista. Hieman kahdentoista jälkeen soittelin ensiapuun ja kas, hoitaja totesi että juu-u, tulehdustila on ja jaa-a, olisikohan niistä keuhkokuvista tullut jo lausunto heille. Hetken tietoja tutkailtuaan tämä alensi äänensä haudanvakavalle tasolle ja totesi että nythän on niin että siellä näkyy oikeassa keuhkossa selvä pneumonia-löydös.

Keuhkokuume siis, laittelet nyt ihan rauhassa kaikki kotosalla kuntoon ja lähdet sitten hissukseen tulemaan tänne päivystykseen, ryhdytään sitä hoitoa miettimään. Niin ja varaa aikaa runsaasti sillä tässä voi nyt mennä aikaa oikein tosissaan. Tsiisus! Siinä kohtaa oli kyllä vaikea pidättää itkua kun ukolle soitin, sain juuri ja juuri sanottua sanan "keuhkokuume" puhelimeen. Näin jo sieluni silmin kuinka mokomat määräävät minut osastolle makaamaan ja toipumaan ja tylsistymään kuoliaaksi.

Ei aikaakaan kun naapurinrouva päräytti itsensä paikalle ja lähti seuralaisekseni ensiapuun. Samalla tämä pääsi pälpättämään tuttujen hoitsujen kanssa, naapurin rouvahan on ollut aiemmin vuosikausia töissä terkkarissa. Kahden kanttiin lääkäri pyysi minut sisään, totesi että revipä kuule se aamulla saamasi kolmen päivän sairaslomalappu ja päätä tässä samalla haluatko ennemmin osastolle pariksi päiväksi vai käytkö ottamassa antibiootit kolmesti päivässä IVnä ensiavussa.

Aika selvää kaiketi etten minä mihinkään osastolle tahtonut makaamaan. Ehei, puoli kolmen aikaan hoitaja viritteli kanyylia vasempaan ranteeseeni, ensimmäinen tippasatsi laitettiin menemään ja samalla sovittiin että tulen yhdentoista aikaan illalla hakemaan toisen satsin. Tänä aamuna kiitolaukkailenkin sitten terkkariin seiskan jäljestä saamaan kolmannen satsin ja samalla otetaan uudelleen ne tulehdusarvot joista hoitaja tosin varoitteli että ne on todnäk korkeammalla kuin ne aiemmat, yleensä kun ne nousee vielä lisää ennen kuin lähtevät laskemaan.

Tiukka ohjeistus (täyttä LEPOA, ei MINKÄÄNLAISTA liikuntaa ainakaan kahteen viikkoon vaikka toipuminen lähtisi kuinka nopeasti käyntiin, TÄYTTÄ LEPOA vaikka mikä olisi ja HETI ENSIAPUUN jos olo pahenee), tarkka kuvaus muutaman seuraavan päivän kulusta, kertoilu siitä missä kohtaa kanyyli otetaan pois ja siirrytään suun kautta otettaviin antibiootteihin (kun CRP tippuu alle 50) ja vielä perään syvällä rintaäänellä lausuttu TÄYSI LEPO AINAKIN MUUTAMAN PÄIVÄN AJAN VAIKKA OLO OLISI KUINKA HYVÄ!

Kotiin päästyäni keittelimme kahvit naapurin rouvan kanssa, ukkokin oli palannut töistä ja normaalitavoistaan poiketen ei siirtynyt päiväunille vaan keskittyi hoitamaan tenavia ja kotia. Minä lötkäytin itseni nojatuoliin telkkarin ääreen naapurin rouvan lähdettyä ja siinä sitä sitten tulikin vietettyä loppupäivä tiukasti puolimakaavassa asennossa. Tai jaa, kyllä minä makoilin hetken sohvallakin, spede kun kiikutti tyynynsä ja peittonsa siihen ja totesi että "äiti on pipi, saat lainata speden tyynyä ja peittoa ja katsella Bakugania".

Ilmeisesti saamani antibiootti on luokkaa norsukuuri, illalla pystyin jo makaamaan oikeallakin kyljellä. Yskiessä kylkeen pisti paljon vähemmän kuin päivällä eikä olkapäässäkään tuntunut enää kipua kuin yskiessä. Illalla pyörähdin sovitusti ottamassa toisen tippasatsin ja yön nukuin kuin tukki. Se mikä tässä taudissa nyt himppasen huvittaa on hoitajien suhtautuminen terkkarissa. Sekä iltapäivällä että illalla hoitajan ensimmäiset sanat oli "jaksatko ihan hyvin istua siinä vai tulisitko makuullesi".

Ilmeisesti onnistuin tosiaan osumaan lekuriin hyvään aikaan, kipeäkipeä kun en tunne olevani. Se on taas toisaalta huono sillä lepääminen tuntuu jokseenkin hankalalta kun ei ole kipeäkipeä. Toisaalta taas tieto siitä että yksi tutuista on kuollut keuhkokuumeen jälkitautina saamaansa sydänpussitulehdukseen saa minut lepäämään kuin heikkopäinen sillä sitä jälkitautia en todellakaan tahdo. No, luulenpa että keskityn tenttikirjan lukemiseen ja saattaa olla että teen etätehtäviäkin pois tässä joutessani, niitä kun voi levätessä tehdä vallan hyvin.

Sairaslomaa kirjoittivat suoraan viikon, iltahoitaja tosin totesi että et sinä kuule vielä ensiviikon loppupuolella työmaalle pääse vaikka kuinka se saikku siihen loppuukin. Ehkä hyvä niin. Minä kun todellakin viuhdon kuin heikkopäinen siellä työmaalla vaikka kuinka osa ajasta meneekin istuessa. Ainoa mikä tässä tosissaan harmittaa on se etten vielä tiedä joudunko siirtämään näyttöäni tämän vuoksi, sehän kun alkaisi parin viikon päästä ja voi hyvinkin olla että kouluttaja ei anna sitä ryhtyä tekemään ilman että työssäoppimispäiviä kertyy enemmän kuin nämä nyt kertyneet ruhtinaalliset neljä.

Todennäköistä kun on että silloin parin viikon päästä pääsen jo työmaalle, aion näet todellakin levätä tarkalleen annettujen ohjeiden mukaan että saan itseni kuntoon lääkityksen suomien mahdollisuuksien mukaan ja nyt vaikuttaa siltä että lääkitys tehoaa vallan mainiosti. No, oli miten oli, se on ainakin selvä että toivon tämän keuhkokuumeen jäävän yhtä harvinaiseksi tautivieraaksi elämässäni kuin korvatulehdusten; niitä minulla on ollut tasan kerran elämässäni ja sekin oli 11-vuotiaana.

Vaan jaa, taidan nyt herätellä pojan 15vee, siirtyä vääntämään hiukseni kiinni (onneksi teini tulee tänään pesemään ne!) ja sitä kautta laittelemaan spedeä valmiiksi. Seiskalta on oltava jo menossa terkkaria kohti, sano! Se on moro ja viettäkää kivakivakeskiviikko, minä pyrin samaan!

Ihan ensin totean että koulupäivä oli TURHA! Siis turhaakin turhempi. Jos olisin tiennyt kuinka turha se ollenkaan on, olisin mennyt suosilla töihin ja todennut hetken päästä olevani oman open sijainen. Oma ope kun on pois joukoista vielä tämän päivän joten parin päivän sijaisuutta olisi ollut tarjolla. No, asioillahan on tapana järjestyä parhain päin joten ehkä tämäkin oli sitten kohtalon sanelemaa, siis se etten tiennyt koulupäivän turhuudesta enkä päätynyt sijaistamaan.

Kävipä näet niin että päivä sujui vallan mukavasti kotiuduttuani. Hain opiskelukaipparilta tämän näyttöilmoittautumiskaavakkeet samalla kertaa kun lähdin spedeä noutamaan, speden noudettuani ajelimme noutamaan ukkoa hierojalta ja kotiuduttuamme touhasin lapsille sapuskaa. Söin toki itsekin siinä neljän kanttiin ja höpöttelin prinsessan kanssa tämän historiankokeesta. Ja sitten se kuulkaa tapahtui. Minä yskäisin.

Tai jaa, ei se yskäisy ollut, jälleen yksi yskänpuuska jonka lomassa tuntuu että keuhkot lentää ihan justaansa pihalle ja on tukehtumaisillaan limaan joka ei vain suostu poistumaan keuhkoputkista. Yskiessä niskassa niksahti. Just. Ihme kyllä niskaan ei sattunut, sen sijaan olkapää tuntui siltä että joku on lyönyt siihen justaansa puukon pystyyn. Eikä siinä vielä kaikki, ehei! Samalla hetkellä mahalihakset kramppasi, oikea kylki löi itsensä täysin lukkoon ja oikealle puolelle keuhkojen alaosaan pisti aivan törkeän paljon.

Luulitteko että tämä oli tässä? Ehei! Koska siellä olkapäässä oli selvästikin puukko pystyssä niin oikea käsi puutui samantien. Päähän alkoi sattua. Siinä minä sitten kiepuin pitkin torppaa sillä jokainen liike ja liikkumattomuus teki hiivatin kipeää. Istua ei voinut, seistä ei voinut, kävellä ei voinut, makaaminenkin sattui aivan törkeän paljon. Mahalihakset onneksi antoi periksi kivun keskellä mutta kylki, olkapää ja käsivarsi ei.

Niin eikä pää. Hetken pyörittyäni löysin nojatuolissa suht siedettävän asennon mutta yskiä ei parantunut, se kun nosti hetkessä vedet silmiin tehden aivan järjettömän kipeää sekä rintakehään että olkapäähän. Käsivarsi alkoi muuttua omaksi itsekseen, kylki ja olkapää ei. Ja sitten iski se julmettu horkkatauti. Että osasi olla kylmä! Siinä minä olin puolimakuulla nojatuolissa ja hampaat löi loukkua. Polvet kolisi yhteen. Selkään sattui.

Ukon herättyä päiväuniltaan minä hiippailin peiton alle, kiskoin sen korville ja koetin löytää asentoa jossa edes jotenkin olla. Kylki ja olkapää kun oli edelleen sikakipeät eikä se pakotus ristiselässäkään ollut helpottanut. Ristiselkäpakotus tarkoittaa aina tällä naisella kuumeen nousua mutta jotenkin pitin ajatusta kuumeesta sen krampin perään mahdottomana. Joopa joo. Luulisi sitä jo itsensä tuntevan siinä määrin ettei tarvitse arpoa.

Tunnin päästä nousin ylös ja hain panacodin, samalla mittasin lämmön ja kas, mittari viuhtoi reilun 39 asteissa. Join vettä, janotti niin hiivatisti, koetin pidätellä yskänpuuskaa siinä onnistumatta ja hiippailin takaisin peiton alle. Vajaan tunnin päästä kylvin hiessä. Olipa siis hyvä etten eilen mennyt töihin, olisi ollut todella pirullista ilmoitella sairastuneensa toiseksi sijaistuspäiväksi. Argh!

Toki olin siinä illansuussa vielä vahvasti aikeissa mennä tänään työmaalle mutta mistä lie se järki yhtäkkiä tuli päähän ja soitin työkaverille. Opiskelukaipparin ilmoittautumislaput siirtyy nyt junnun mukana koululle täyteltäväksi joten ei hätiä mitiä, työkaveri hankkii tarvittavat tiedot niihin ja tiputtaa ne postilaatikkoon. Ne paperit kun oli se suurin syy sille että olin ehdottomasti töihin menossa, en vain voi käsittää miksi opiskelukaipparin näytön vastaanottaja ei viime viikolla voinut vastata edes opiskelukaipparin sähköposteihin, tekstareihin tai puheluihin, ilmoittautumislaput kun piti palauttaa eilen.

Toki, kipeähän kyseinen ope oli koko viikon mutta silti. Aika törkeää ja tylyä etten sanoisi. Niin, opiskelukaippari sai kuumetaudin vieraakseen sunnuntaina eli samalla pohjalla taidetaan potea eikä todellakaan olla ainoat. Eilen opettajakunnasta oli kolme ihmistä pois, lapsia vino pino joten liekö tämä sitten jo sitä kuuluisaa rantautunutta influenssaa, mene ja tiedä. Minulla tosin yskä on jatkunut hyvinkin jo marras-joulukuun vaihteesta mutta alunperin se oli sellainen normaaliyskä, joulun jälkeen se muuttui limayskäksi joka aiheuttaa tasan tarkkaan yskänpuuskia ilman että mitään keuhkoputkista silti irtoaisi.

Vaan niin, illalla ennen sänkyyn menoa miksailin itselleni lääkepommin. Prinsessa siveli orudiksen kipugeeliä olkapäähän ja selkään, itse hivelin rasvaa kylkeen ja päälle nappasin sirdulad-panacod-somac-yhdistelmän. Normaalisti sirdulad on saanut minut simahtamaan alle puolen tunnin mutta eilen, ehei. Oli niin hiton vaikea löytää mitään järkevää asentoa sängyssä, minä kun olen tottunut nukkumaan oikealla kyljellä ja nythän se kylki on pois pelistä.

Eikä yksin sekään mutta kun tuntui ettei kättä saa mihinkään niin ettei olkapäätä hakata ja sitten kun sai niin tuntui että kylki tahtoo räjähtää. Tuli siinä sitten tuijotettua Tappava Ase 4, perään CSI NY liki kokonaan ja hieman puoli yhden jälkeen simahdin herätäkseni hieman kahden jälkeen kipuun. Piipahdin vessassa, etsin asentoa aikani ja likempänä kolmea taisin nukahtaa uudelleen. Himpan ennen neljää olinkin sitten taas hereillä ja väänsin ja käänsin.

Janokin oli. Piipahdin juomassa ja palasin sänkyyn ja väänsin ja käänsin. Tuijottelin kelloa ja ukon kellon soitua himppasen ennen viittä minä sain uudelleen unen päästä kiinni herätäkseni siihen kun kuulin auton lähtevän pihasta parikymmentä minuuttia myöhemmin. Sen jälkeen asentoa ei enää löytynytkään millään joten tässä sitä ollaan ja odotellaan että kello lähenisi kasia. Soitan näet heti kahdeksalta terkkariin ja koetan päästä lekurin kuunneltavaksi vielä tänään, ehkä tämä innostuu vielä kuvaustouhuistakin.

Ja koska Murphyn laki on se joka määrää näistä asioista niin todettakoon että a. ukko meni autolla töihin, b. vapaapäiväillyt anoppi menee aamuvuoroon ja c. uutta työpaikkaansa lomaillen odotellut sisko aloitti perehdytysjakson työn tiimoilta eilen. Kyytivaihtoehdot on siis kokolailla off-limit joten speden tarhalle kiikutus tapahtuu jalkaisin ja lääkärireissu pitäisi tehdä samoilla välineillä. Siinä kohtaa saatan kyllä luovuttaa ja tutkia osuisiko yksikään linja-auto kulkemaan kentän nurkilta keskustaan niihin aikoihin, hirvittää lähteä kävelemään kun tuntuu ettei saa kunnolla hengitettyä.

Kuten huomaatte, tämän kertaisesta postauksesta tuli sairaskertomus. Heitettäköön sairaskertomuksen ulkopuolelta sen verran että oho, YYA-taho ei tietenkään saanutkaan eilen pankkihommiaan osumaan, tai sitten tämä vain sanoi niin. Ja nyt se on moro, taidan koettaa saada jonkinasteisen rennon asennon nojatuolissa hetkeksi ennen kuin on pakko herätellä tenavalauma. Mukavaa tiistaita kaikille!

Joopa joo, tänään mennään TAKKiin kolmeksi tunniksi. Kivaa. Edessä on ns näyttöpaja, trimmaamme siis näyttösuunnitelmiamme kuosiin. Uusi vahvistus omassa luokassa onkin muuten jättipotti; yksi näytön kriteereistä kun on ohjaaminen suomeksi tai ruotsiksi ja yhdellä vieraalla kielellä ja tällä tyylillähän tässä on jo viikko ohjattu. Ei hassumpaa ei!

Lauantai-iltana meille tosiaan tärskähti ukon siskokset paikalle, siis se vanhin ja nuorin. Istua pälpätimme keittiön pöydän ääressä, siskokset oli lähdössä baariin ja kuinkas sitten kävikään? No, minähän pyörähdin heidän seuranaan lähikuppilassa "yksillä". Yhdestä tuli tosin kaksi mutta väliäkö tuon, jos tarkkoja ollaan, adoptiolapsonen kun haki minut pois himpan puolen yön jälkeen muiden jatkaessa matkaansa toiseen baariin.

Lähikuppilassa hengasi anoppikin, hän oli liittymässä siskosten joukkoihin ja mikäs, olihan tuo ihan piristävä poikkeus normaalista. Siis se piipahdus. Anopista nyt niin osaa sanoa, tämä kun tuntui taas olevan jokseenkin käärmeissään minulle. Joka oli sikäli omituista että me olimme olleet aiemmin iltapäivällä heillä koko porukalla ja anoppi oli varsin vauhdikkaalla höpinätuulella. Ilmeisesti alkoholi saa anopin aina murisemaan minulle. Tai jotain.

Sen baaripiipahduksen syytäkö sitten se että eilen en jaksanut oikein mitään. Tuijottelin leffoja canalilta, hörppäsin kupposen kahvia appiukon poiketessa jo perinteeksi muuttuneella pyhäpäiväpiipahduksella ja lämmitin lapsille ukon aiemmin tekemää ruokaa. Junnu piipahti hiihtolenkillä, spede touhusi bakuganeilta tuijotettuaan ensin bakugan-leffan ja prinsessa pyörähti pikaisesti hakemassa koulutarvikkeensa, hän kun jäi serkuilleen yöksi.

Poika 15v kotiutui jo iltakuuden kanttiin kavereidensa seurasta, kävi suihkussa ja liittyi leffojen tuijotusrinkiin nojatuoliin. Ei aikaakaan kun tämä oli jo unessa ja sain lapsen hereille vasta ysin aikaan junnun lähdettyä nukkumaan. Merkillistä unitautia. Itse olin puoliunessa Juntti-Joen seurassa ja niinhän siinä sitten kävi että loppuratkaisu jäi jälleen kerran näkemättä. Poika 15v siirtyi sänkyynsä hieman ennen yhtätoista ja minä tein saman liikkeen hieman hänen jälkeensä.

Tässä on muuten aluillaan varsinainen juhlakausi! Ensi viikonloppuna on kuin onkin tarkoitus juhlistaa hyvin kevyesti syntymäpäiviämme (ukko täyttää perjantaina vuosia ja minä torstaina) lähinnä hyvän ruoan parissa, teini on lupautunut lapsenvahtitouhuihin lauantaiksi. Seuraavana viikonloppuna lapsenvahtitouhuissa loistaakin sitten poika 17v tyttiksensä kanssa, tuolloin menemme kurssikaverin kolmekymppisille manseen.

Samoihin aikoihin on muuten anopin synttärit joita tämä ei tosin aio juhlistaa sen kummemmin vaan antakaapa olla, helmikuun loppupuolella on sitten vuorossa anopin miesystävän viiskymppiset joita juhlistetaan kaiketi oikein kunnolla. Jösses! Teini täyttää vuosia helmikuun puolivälin tietämissä ja juhlistaa niitä kavereineen jossain kohtaa, me emme tosin kuulu moisiin kekkereihin. Teinin ja anopin miesystävän jälkeen onkin vuorossa siskonpojan synttärit ja mahtuuhan tähän sekaan vielä siskonikin synttärit jotka on tänään. Karmeaa menoa!

Vaan jaa kuulkaa, luulenpa että ryhdyn kohta tutkailemaan mitä sitä laittaisi tänään päälleen. Kas kun opiskelukaippari onkin kuumeessa eikä näin ollen tule kouluun joten tämä rouva hyppää linja-autoon. Tässähän voisi vaikka ottaa ja panostaa himppasen pukeutumiseen, josko laittaisi pillifarkut ja pitkävartiset saapikkaat jalkaansa. Oho! Tässähän on kuulkaa ideaa! Jännityksellä, tosin hyvin vähäisellä sellaisella, jään odottamaan miten velkasumman korkojen kanssa käy, jotenkin en ole taipuvainen uskomaan että niitä tänään saisin.

Ja nyt, viettäkää oikein kivakivamaanantai, minä pyrin varmasti samaan! Se on moro!

edit 6:15 Mehussa uitettu läppäri heräsi henkiin pari päivää kuivuttuaan. Ohhoh! Valtakunnassa kaikki siis kokolailla kohdallaan! 

Kyllä sillä rahalla kuulkaa on ihmeellinen vaikutus. Tässähän on ihan oikeasti ollut iisipiisi-olotila jo useamman tunnin. Pakko tosin myöntää että olo oli jokseenkin hämmentynyt eilen kun YYA-taho soitti päivällä ja infoili tuovansa rahaa iltapäivästä. Siis oikeastiko. Siis ihanko totta muka. Kiusaantunutkin se olotila oli siinä kohtaa kun YYA-taho pyyteli vuolaasti anteeksi ja esitti toiveen siitä ettei tämä sotku nyt aiheuttaisi mitään kupruja meidän tuleviin väleihimme.

Mitä siihen vastaa? Kun kuitenkin on kihissyt kiukusta, pettymyksestä ja ketutuksesta viikkotolkulla. Niin tuota jaa niin joo... Toisaalta, en minä ole edes hetkeäkään uskonut etten saa rahojani takaisin mutta se mikä itseäni on eniten ketuttanut koko touhussa on ollut katteettomat lupaukset ja suoranainen valehtelu. Miksi YYA-taho ei voinut sanoa samantien huomattuaan ettei raha liikukaan kuten hän oli ajatellut että hei, sori, en tiedä koska saan sitä rahaa?

Miksi hän kerran toisensa jälkeen ilmoitti huomisen rahan tulopäiväksi? Se on se joka tässä teki eniten tuhoa meidän väleihimme, ei se että hän maksoi velkansa vasta nyt. Toisaalta, onhan tässä toki vielä se jännitysmomentti että koska hän tuo ne "korot". Nythän hän ilmoitti tuovansa ne maanantaina, yllätys, mutta minä en oikein siihen maanantaihin usko. Hetkeäkään en epäile ettenkö niitä jossain kohtaa saa mutta mikä se kohta sitten on, siitä en menisi takuuseen.

Vaan jaa kuulkaa. Tälle aamupäivälle on jo uutisiakin. Kävipä näet niin että spede otti ja kaatoi mehut yläkerran läppärin päälle. Kiva. Pimenihän se. Kiitänpä todella onneani siitä että minulla on ystävä joka on ihan guru näissä. Ystävän kauttahan nämä meidän läppärimme on meille kulkeutuneetkin, itse olemme ostaneet tasan tarkkaan minun ja ukon koneet. No, ystävällehän se oli pakko heti kirkaista naamiksessa että KÄÄÄÄÄK! APUA! IIIIK!

Ja ystävä totesi että hei, relaa. Ensi viikolla saattaa postissa tulla paketti. Ehkä jos hän ehtii. Ja se mehukyllästetty kone, ota ja huuhtele se suihkupullolla. Kuivaa. Jätä kuivumaan ihan kunnolla. Eiköhän se virkoa. Siinä kun on reiät pohjassa joten kaikki kaatunut neste valuu pois mutta toki mehu on sellaista tahmaa että saattaa tahmata ja näin ollen oikosuluttaa sen. Ooooh! Ja minä olin jo valmis nakkomaan koneen ovesta ulos tyyliin "rikki mikä rikki".

Tätä en kyllä koskaan jaksa olla hämmästelemättä, mistä hiivatista minä olen onnistunut saamaan muutaman niin mahdottoman hyvän ihmisen ympärilleni että he jaksavat auttaa ja avitella? Heille voi vuodattaa omaa pahaa oloaan ja he jaksavat kuunnella. Ja hei, olen tutustunut heihin NETIN kautta. Nähnyt olen heistä tasan yhden, muiden kanssa ystävyys on edelleen ja todnäk pysyvästi nettiystävyyttä ja silti, heidän kohdallaan suru tulee varmasti puseroon jos ja kun tulee se päivä että heistä joutuu luopumaan.

Taidan elää aika tiukasti virtuaalielämää mä. Vai miksi muuten tällaisia mietin. Hmmmm... Takaisin asiaan. Tänään ohjelmassa on oleilua. Touhuilua. Siivoa en. Pyykkää en. Ruokaa toki teen. Seurustelen speden kanssa. Höpöttelen ukon kanssa. Odotan mahdollisia vieraita illansuussa, ukon sisaruslauma kun on lähdössä bilettämään porukalla ja uhkasivat mokomat tulla käymään. Sisaruslaumassa on tosin keskimmäisen sisaren mentävä aukko, hänhän ei moisiin karkeloihin lähde.

Ja nyt taidan siirtyä speden seuraan. Johan tässä on plääsätty tälle erää. Se on moro ja viettäkää kivakiva lauantai!

Napata tällainen hassun hauska meemi. Nappasin tämän ihan tavalliselta yksinhuoltajalta, ikuisuusäityliltä, ja ohjeet kuuluvat niin ikkäästi että:

1. Ota kännykkä esiin (voit myös liittää mukaan kuvan luuristasi)

2. Valitse saapuneet viestit.

3. Vastaa kysymyksiin saapuneen viestin ensimmäisellä lauseella.

4. Kysymys 1 – ensimmäinen lause ensimmäisestä viestistä.

5. Kysymys 2 – ensimmäinen lause toisesta viestistä, jne…

6. Haasta haluamasi määrä ihmisiä!

1. Mitä sanoisit, jos kumppanisi olisi ollut uskoton? Passaako että katotaan kun tulen.

2. Mitä sanot aina parhaalle ystävällesi? En ehdi siihen, ehkä, mutta ihan varmasti tuon tänään.

3. Mitä sanot ensimmäisenä, kun ystäväsi on joutunut bussin yliajamaksi? Kiitti!

4. Mikä on ruminta, mitä voisit sanoa vihamiehellesi? Älä hermostu!

5. Mitä äitisi sanoo ennen kuin menet nukkumaan? Jälleen kerran sais ampuu ittensä.

6. Mitä huutaisit, jos voittaisit miljoonan? Sama  laulu joka viikko!

7. Mitä sanoisit Jumalalle, jos tapaisit Hänet? Hei mis miun avain menee?

8. Mitä haluat kuulla kaikkein eniten? Vastaa nyt vittu!

9. Mitkä tulevat olemaan viimeiset sanasi? Voi nyt kuitenkin olla että menee huomiseen!

Että sellattii tällattii tälle ehtoolle ja tämänhän saa napata mukaansa ken tahtoo, toki olisi kiva jos mainitsisit kommenttikentässä napanneesi. Ja nyt Voice of Finlandin pariin, se on moro!

Jopa on viikko kiitolaukkaillut vauhdilla. Ihanaa! Ja nyt on luvassa ihan oikea viikonloppu, ei mikään pikapyrähdys viikonloppu. Kyllä niitä vapaapäiviä pitää olla pari peräkkäin tai ei se vapaalta tunnu, on se uskottava. Vaan jaa kuulkaa, eilen olikin sitten varsin reipastahtinen päivä. Menossa ja liikkeessä riitti. Aamu alkoi naapuriluokassa  puolikkaan luokan äikän parissa. H-kirjainta harjoiteltiin, ensin lukemalla ja kotvan kuluttua kirjoittamalla.

Tunti meni loistavasti! Ainoa pienimuotoinen öööö oli ehkä se että luokan oman opettajan tavat ja käytännöt ei ollut hallussa joten aamuryhmä pääsi turhan kevyillä läksyillä ja opetteluilla. Äikän tunnin jälkeen viuhdoin vauhdilla pitkin käytävää ja kas, kellojen soitua tämän viikon naapuriluokan sijaisuutta tehnyt nuori mies paukahti vähintäänkin yhtä vauhdikkaasti neuvoa kysymään. Kas kun me opettelimme jo se Hoon. Ja seuraavakin tunti on äikkää. Koko luokalle. Että mitä hän niiden kanssa nyt tekisi?

Ei kyllä käynyt kateeksi. Kyseisen luokanopettajan sairastuminen kun tuli niin yhtäkkiä ja ilmeisesti niin rajuna että sen kummempia toimintaohjeita sijainen ei ole saanut kuin suunnilleen kohdat joita luokka oli menossa. Välitunneilla minun oma ope on avitellut nuorta miestä ja nyt kun tämäkin oli poissa oli homma luonnollisestikin heti himppasen hankalampaa. Ei hätää, totesin, mitä olette tehneet? Oletko katsonut opeoppaan liitteitä? Siellä oli muutama hyvä tehtävä joita itse sihtailin.

Hetken päästä lykkäsin nuoren miehen käteen nipun monisteita joita olin opeoppaan liitteistä tehnyt meidän omillemme ja opastin pikaisesti niiden tarkoituksen ja kas, nuori mieshän sai tunnin sujumaan vallan mallikkaasti. Joka muuten sitten aiheuttaa sen että minun pitää muistaa tänä aamuna käydä monistamassa uusi nivaska samoja lippusia omalle luokalle. Siinä samalla kysyin senkin onko tämä merkkaillut mihinkään ylös luokan läksyjä, minä kun kirjoitin antamani läksyt muistilapulle ja länttäsin sen kiinni luokanopettajan tietokoneen näytön reunaan.

Oman luokan kanssa tunnit sujuikin sitten perinteisen kaavan mukaan. Äikkä meni suitsait sukkelaan tuosta vaan, matikan tunnilla ilmassa oli lievää levottomuutta mutta kuviksen tunti menikin sitten kuin vettä vaan heti sen jälkeen kun olin pitänyt puhuttelun parin tyttösen tempauksen johdosta. Nämä kun olivat keksineet olla ruokavälkän luokassa ja sehän ei todellakaan sovi. Toinen tyttösistä on vieläpä näsäviisas ja kuvittelee kaiken olevan kivakivaa ja kaiken tapahtuvan hänen pillinsä mukaan joten puhuttelu oli enemmän kuin paikallaan.

Siinä samalla selvisi sekin että tätä oli tapahtunut aiemminkin ja oma ope ei ollut asiasta tietoinen. Toinen tytöistä naureskeli jutulle kuin hyvällekin vitsille ja kysyi lopulta että mitäs jos hän tekee jatkossakin näin. Totesin että siinä tapauksessa meidän on pakko alkaa miettiä jälki-istuntojen käyttöönottoa luokassa joka on kyllä jo ajatuksenakin aika tyhmä, sen verran hyväkäytöksisiä kun he ovat yleensä olleet.

Ehkä se oli sitten se joka sai tyttösenkin lopettamaan virnuilunsa ja koko luokka teki todella intensiivisesti kuviksen töitään lopputunnin. Lähetettyäni oman luokan kotiin siirryin jälleen naapuriluokkaan pitämään toiselle puolikkaalle äikkää ja pakko se oli todeta että naapuriluokka käyttäytyi kuin pienet enkelit. Merkillistä. Opiskelukaippari kun on heidän ohjaajanaan ja oli juuri manannut sitä kuinka järkyttävän levottomia lapset on olleet KAIKKI sijaisen pitämät tunnit.

Ja iltapäiväryhmä oli näistä kahdesta ryhmästä vielä se villimpi eli se töiden rauhallinen tekeminen oli suunnilleen ihmeeseen verrattavissa. Hyvä niin. Ehkä lapsoset järkyttyi kun luokkaan ei astellutkaan se sijainen jonka aikana he olivat tottuneet nyt käyttäytymään miten sattui, mene ja tiedä, mutta todella mallikkaasti lapsoset tehtäviään teki. Luokassa olisi oikeasti voinut kuulla jos nuppineula olisi tippunut lattialle, niin hiljaista siellä oli.

Puoli kahden aikaan hölköttelinkin sitten jo kotiin. Latasin kahvinkeittimen, vilkaisin uutisannin pikaisesti ja hilppailin hakemaan spedeä tarhasta ukon kotiuduttua. Niin, tosin sitä ennen vaihdoin muutaman sanan naamiksen kautta YYA-tahon kanssa, tämä kun laitteli minulle aamulla kympin kanttiin viestiä että saattaa sittenkin mennä huomiselle se rahansaanti ja minähän pirullisen karmeana ihmisenä vastasin viestiin että vai sittenkin ensi viikolle. Tai sitä seuraavalle. 

Kysyin siinä naamiksen kautta että oikeasti, nyt ei mahdu jakelukeskukseen miten on mahdollista että tämä on hakenut ja SAANUT luottoa ja odottaa nyt niitä rahoja. Eräs kaveri kun haki viime viikolla lainaa ja pääsi maanantaina kirjoittamaan lainapaperit ja pam, rahat ilmestyi samantien tilille ja summa oli kuitenkin kaksi kertaa niin iso kuin YYA-tahon hakema. Ei hän tiennyt miksi ne ei samantien ilmestynyt. Eikä hän tiedä koska ne sitten ilmestyy, niin paitsi että huomenna koska siihen mennessä ei ollut ilmestynyt. Hohhoijaa.

Ilmoitin siinä samalla hyvin tylysti että näin ollen hän toimittaa minulle perjantain kunniaksi AINAKIN sen lainasumman, sai tämä luottoaan nostettua tai ei. Aika hassua muuten, ennen joulua hän haki kuusi kertaa suurempaa luottoa kuin nyt ja kirjoitti paperit ja kaikki ja se luotto ei koskaan tullut hänen tililleen... Aika hassua että nyt on paljon pienempi summa kyseessä ja tämäkään ei taida koskaan päätyä hänen tililleen vaikka hän on (hehheh) kirjoittanut paperit ja kaikki... Haiskahtaako?

Iltapäivästä pesin koneellisen pyykkiä ja ruoan perään uuvahdin niin täysin etten todellakaan jaksanut tehdä enää oikein muuta kuin istua nojatuolissa ja tuijottaa töllötintä. Sänkyynkin painelin jo ysin aikaan ja kas kuulkaa, criminal mindsin loppu meni kyllä aivan ohi. Ilmanko heräsin tänä aamuna jo viiden kintaalla, olihan siinä ihan täysi yöuni alla. 

Vaan jaa. Josko sitä ryhtyisi vähitellen tutkailemaan aamun uutisantia. Oma ope palaa ruotuun tänään joten luvassa on paaaaljon kaikkia valmisteluhommia, kaksinkeskeisiä opintohetkiä jenkkivahvistuksemme kanssa muutenkaan aika ei pääse pitkäksi käymään. Työmaalta katoan heti omien tuntien loputtua yhden jälkeen ja jes, siitä se rennonletkeä viikonloppu voikin sitten alkaa. Ai niin ja sitä rahaakin pitäisi tulla iltapäivästä (hehhehhee) joten kyllähän tässä on nyt ihan oikeasti orientoiduttava perjantaihin!

Se on siis moro ja viettäkää kivakivaperjantai!

Hektinen meno jatkuu! Eilen aamulla päädyin työmaalle jo kymmenen yli seitsemän. Tämä johtui pitkälti siitä että olin lähdössä kävellen töihin ja kävellen mennessähän on pakko lähteä himppasen normaalia aiemmin, niinpä olin kuosittamassa spedeä seiskalta. Samoihin aikoihin ukko oli kiskomassa päälleen takkia, he kun olivat prinsessan kanssa lähdössä kuulokeskukseen, ja tokihan ukko siinä samalla kysyi että kai hän heittää teidät samalla kun lähtevät.

Niin. No jaa. Mikä ettei. Ehkä parempikin niin, ehdin touhuta runsaissa määrin hommia ennen kuin ne omat pienet saapuu kouluun yhdeksältä, niitä hommia kun todella on ja toisaalta taas, tuleepa tehtyä sisään sen verran että voi perjantaina lähteä hyvällä omalla tunnolla heti omien pienten tuntien päätyttyä. Olisihan minulla toki tunteja käyttämättä vielä edellisiltä listoiltakin mutta jotenkin en ole jaksanut laskea niitä enkä ole oikein varma viitsinkö niitä edes käyttää enää.

Vartin yli seiska minä olin jo monistamossa. Yhdeksään mennessä minulla oli vino pino ohjauskortteja leikattuna ja osa laminoituina. Luokassa ei tullut päivän aikana kovin paljoa oltua sitten kuitenkaan, eka tunti kun meni lasten ulkoillessa, seuraavalla tunnilla oli vuorossa sanelu jossa apuani ei tarvittu ja sen perään olikin jo vuorossa matikankoe. Siinä välissä vaihdoimme sanan jos toisenkin tämän päivän sijaisuuden tiimoilta, luulenpa kuulkaa että olen aika proo h-kirjaimen suhteen kun kotiin ehdin.

Minä näet opetan kyseisen kirjaimen ensin puolikkaalle naapuriluokalle. Sen jälkeen omalle luokalle. Ja vielä kerran iltapäivästä sille naapuriluokan toiselle puolikkaalle. Tähän hassulta kuulostavaan järjestelyyn päädyttiin siinä kohtaa kun ilmoitin tiistaina omalle opelle että minä en todellakaan hiihdä, en vaikka mikä olisi ja oma ope alkoi miettiä miten ihmeessä tämän sitten järjestää, minun kun olisi pitänyt sijaistaa häntä yhdeksästä kahteen jolloin kaksi viimeistä tuntia olisi ollut kutosten tyttöjen liikuntaa ja hiihtoa.

Toki minä sinne ladulle voin mennä patsastelemaan, totesin omalle opelle, mutta tämä ei jotenkin innostunut ideasta. Iltapäivästä kuvio olikin sitten jo selvä; minä otan tosiaan ne naapuriluokan äikät ja heillä sijaisena toimiva nuorimies ottaa ne liikunnat. Todennäköisesti ihan hyväkin niin, naapuriluokkaa sijaistanut nuorimies kun oli lievästi stressaantunut tiistaina kun sijaisuus iski. Kun hän ei ole koskaan ollut ekojen kanssa, miten hän niiden kanssa osaa?

Ilmanko me avittelimme oman open kanssa tätä tiistain. Lähinnä tyyliin valmisteluja kuvistunnille, oman open juttuseuraa, neuvoja siitä ja siitä opetustapahtumasta jne jne. Ilmeisesti naapuriluokan oma ope on palaamassa työmaalle huomenna joten häntä sijaistaneen nuoren miehen piina päättynee siihen, tosin nuorimieshän jää taloon edelleen sillä tämä on oikeasti koulunkäynninohjaajaharjoittelija. Tai kokeilija. Tai mikä nyt liekään oikea nimitys on.

Niin, takaisin eiliseen. Tokihan siinä puolen päivän kanttiin sain sitten YYA-taholta viestinkin, kuinkas muutenkaan, jossa hän aneli paria päivää lisää armonaikaa. En jaksanut saati viitsinyt vastata samalla hetkellä. Sehän nyt oli kuitenkin jo valmiiksi arvattavissa niin mitä sen kanssa hytkymään. Työpäivä jatkui samaa vauhdikasta latuaan aina kahteen asti jolloin totesin että iiiiks! Viimeinenkin ohjauskortti aamulla laminoimistani on leikattu ja löytänyt oikean nippunsa. Jes!

Tänään en ehdikään tehdä yhtään mitään valmistelevia hommia, kas kun työpäivä on tasan tarkkaan kahdeksasta yhteen eikä ole työssäoppimispäivä. Hyvä niin, onhan tätä työssäoppimisjaksoa vielä pari viikkoa jäljellä ja ohjauskortteja lisää tehtäviksi vaikka kuinka. Jokin salaperäinen "pikkutyö" odottaa myös mutta koska se on vielä salaperäinen niin en tiedä siitä paremmin. Veikkaanpa että tylsiä luppohetkiä ei tälle jaksolle osu kertaakaan!

Joka saakin minut kovin ihmettelemään. Siis ei sitä ettei niitä ole, hyvä vaan ettei ole, vaan sitä että kuinka opiskelukaipparini jaksaa olla työmaalla. Tällä kun ei ollut edellisellä eikä ole ollut tälläkään jaksolla yhtään mitään valmisteluja tehtävänään. Kaikki tunnit joita hän ei ole luokassa hän istuu taukotilassamme. Eikä sekään että hän istuu taukotilassamme mutta kun hän ei osallistu tippaakaan muiden valmisteluihin toisin kuin me kaikki muut teemme.

Yleinen käytäntö kun on se, että jos joku liimaa-leikkaa-askartelee-paskartelee niin taukotilassa tyhjän panttina notkuvat ohjaajat ottaa osan askarteluista ja ryhtyvät leikkaamaan, liimaamaan tai mikä nyt milloinkin on kyseessä. Opiskelukaippari ei. Tämä vain tuijottaa kun muut tekee eikä osallistu himppaakaan muiden tekemisiin ja omia tällä taas ei ole. Outoa. Ja toisaalta ei, opiskelukaippari kun sai edellisestä jaksosta palautetta juuri siitä että oma-aloitteisuutta kaivataan. 

Minä sain palautetta ohjaajaltani tasan siitä että kannattaa tutustua monipuolisesti erilaisiin työympäristöihin ja tämä palautehan kuuluu sarjaan "tulevat työssäoppimisjaksot". Yleensäkin ottaen saamani palaute oli sitä luokkaa että hyvä etten itkua tihrustanut sitä lukiessani, herranen aika sitä superlatiivien määrää jota ohjaaja palautteessa viljeli. Ooooh!

Iltapäivästä, kotiuduttuani, olin aikeissa laittaa YYA-taholle viestiä mutta en ihan ehtinyt sillä hän viestitti jo uudemman kerran. Hän halusi varmistaa ennen kuin viestitti uudelleen että hommat on kuosissa ja nyt hän muuttaakin armonaikatoivettaan vain yhdellä päivällä. Hän kun soitti pankkiin ja saa aamulla nostaa hakemansa luoton. Aha. Eli josko hän sitten päivällä toisi rahaa, jos vain sopii. Aha. Tokihan se sopii ja hienoa jos tosiaan näin on että hän on lainaa hakenut ja vielä varmistanut että saa sen ennen kuin ilmoitteli mutta jaa. 

Saapa nähdä. Edelleen olen taipuvainen uskomaan että todnäk pankin holvi on räjäytetty yön aikana, rahat on painettu vessapaperille tai häneltä katkeaa jalka matkalla pankkiin. Tulen olemaan runsaissa määrin yllättynyt jos tämä tosiaan tuo sitä rahaa tänään. Vastasin viestiin ja kysyin samalla että tuoko hän velkasumman vai ihan lupaamiensa korkojen kanssa, ne synttärit kun häämöttää viikon päässä ja tietäisin sitten suunnittelenko mitään vaiko en.

Kyllä hän ajatteli tuoda ihan korvausten kera sen summan. Katsellaan. Minä uskon siinä kohtaa kun näen, en hetkeäkään aiemmin. Niinpä infoilin tälle että kahden jälkeen täällä ollaan kotona, ukko kun menee aamuun ja minäkin olen työmaalla joten sen jälkeen sopii tuoda. Edelleen, katsellaan kuinka käy. Olisihan se kieltämättä varsin mainio onnenpotku jos rahaa tänään tulisi, voisin aivan oikeasti miettiä synttäriviikonlopulle jotain tekemistä muutakin kuin kotona öllöttämisen.

Vaan jaa. Sen verran eiliseltä on vielä uutisoitavaa että prinsessan osalta kuulolaite on auttanut kuuloa jonkin verran mutta ei alkuunkaan (?) niin paljon kuin oli toivottu. Lääkäri tahtoo näin ollen lähettää lapsen magneettikuvauksiin korvansa osalta ja nähdä korvan tarkan rakenteen. Aha. Ei hajuakaan mitä tämä nyt sitten käytännössä tarkoittaa jatkon osalta, kuulokojeen käyttö jatkuu ihan normaalisti ja sen säätöjä oli muuteltu taysissa mutta muuten.

Eniten sekaisin sai ehkä kuitenkin prinsessan oma kertomus iltasella. Kas kun lääkäri epäili että prinsessalla saattaa olla joku putki poikki korvan sisällä. Sellainen joka näkyy violettina lääkärin korvataulussa. Jaa. Jos näin on niin sille ei kaiketi mitään voida tehdä mutta ehkä se kuulokoje silti auttaa edes himppasen siihen kuuloon, tai niin nyt eilen oli sanottu että hieman se auttaa mutta ei halutuissa määrin.

Kaikkea kanssa. Jäämme siis odottamaan magneettikuvausaikaa, ei tässä oikein muutakaan voi. Tosin minä odotan ennen kaikkea sitä lääkärin lausuntoa, ukon ja prinsessan jutut kun ei saaneet minua juurikaan hullua hurskaammaksi. Ja nyt luulen että siirryn suosilla tutkimaan uutisotsikot. Kuosittamaan itseni. Herättämään pojan 15v aamukahville (tämän illalla esittämä toive). Tunnin päästä pitää olla jo hyvää kyytiä menossa ovista ulos.

Se on siis moro ja viettäkää kivakivatorstai, minä pyrin takuuvarmasti samaan!

Ja vauhdilla lähtikin! Työrupeama nääs. Olisittepa nähneet sen paperipinon jonka kollega siirsi käteeni heti kun ehti paikalle, niitä papereita todella on! Mutta hyvä niin, en voi sanoa että olisin yhtä ainoaa luppohetkeä joutunut päivän aikana viettämään ja ne luppohetket, nehän niitä pahimpia on. Kaiken sen ajan mitä en ollut luokassa minä monistin, leikkasin, laminoin ja monistin himppasen lisää. Eikä pino todellakaan ole vielä edes puolessa, ehei!

Luokkaamme on tullut uusi oppilas ja suoraan jenkeistä. Tämä neitonen ei osaa sanaakaan suomea. Siis ei sanaakaan. Tai jaa, nyt valehtelen, tämän ensimmäisen reilun viikon koulussa olon jälkeen lapsi osaa toivottaa hyvää ruokailua, hyvää huomenta ja kiittää. Toki lapsi ymmärtää jo enemmän kuten esim käsienpesukehotuksen, läksyjen antamisen ja lukusanat yhdestä kymppiin. Ne hän osaa muuten luetellakin.

Alkuperäinen ajatukseni siitä että havainnoin oppilasta joka on tutkittavana epäillyn aspergerin takia vaihtui lennossa suunnitelmaksi jonka mukaan tarkkailenkin tätä uutta oppilasta. Ja miksipä en, minähän olen hänen kanssaan kuin yhteenliimattu, puhun englantia ja suomea sekaisin tyyliin "now you can take your notebook, nyt voi ottaa työvihon esiin". Tämän lisäksi opetan hänelle sanoja suomeksi ja keskustelen joissain määrin englanniksi sillä vaikka kuinka joku sanoikin ettei lapselle saisi puhua yhtään englantia muuten kuin toimintaohjeiden tueksi niin siihen en oikein usko.

Jos tulet täysin kielitaidottomana toisesta maasta suoraan uuteen kouluun niin hei, miltä tuntuisi kun kaikki ympärillä keskustelisi vieraalla kielellä ja sinä vain seuraisit vierestä? Toki käännän keskustelussa käyttämäni avainsanat suomeksi ja pyydän häntä toistamaan ne, käännän hänenkin käyttämiään sanoja suomeksi ja pyydän toistamaan mutta luulenpa että jos pitäisin tiukasti kiinni kannasta että EMME PUHU YHTÄÄN hänen kielellään niin se loisi hänelle varmasti ulkopuolisuuden ja ehkä jopa turvattomuuden tunnetta. Lapsi kun on kuitenkin vasta EKALUOKKALAINEN!

Siinä päivän mittaan selvisi sekin että kas, heti iskee sijaisuutta päälle. Torstain leikin opea open mennessä lapsensa kanssa kitarisapoistoon. Ei hassumpaa. Selvisi sekin että opettaja on todella odottanut minua takaisin töihin, hyvä ettei tuo kiipeillyt seinille ilosta kun porhalsin luokkaan. Ja ilo ei kun jatkui vain kun hänelle selvisi että maaliskuussa alkaa neljän viikon harjoittelurupeama ja melkein heti sen perään pari viikkoa kestävä näyttö.

Niinpä. Meidän hommamme sujuu luokassa niin äärettömän helposti kun meitä on kaksi paikalla. Kaikki työt sujuu uskomattoman helposti kun toimimme yhdessä. En voi edelleenkään olla ihmettelemättä sitä kuinka erilaista onkaan toimia hänen aisaparinaan kuin viime keväisen työparin kanssa. Arvostus on ihan toista luokkaa puolin ja toisin, vastuunjakaminen on aivan erilaista ja jopa ne pulinat joita harjoitamme hiljaisina hetkinä on ihan muuta kuin viime keväänä.

Kotiin lähdettyäni vauhti ei todellakaan hiljentynyt, ehei. Minä kiepautin ensimmäisenä ukon siskon kautta ja nappasin sieltä spedelle sukset, siitä säntäsin kotona käymään, pyörähdin kaupalla, säntäilin tarhalle speden noutoon, lykkäsin pyykkikoneen päälle, ryhdyin ruoanlaittoon, kipaisin kuivia vaatteita pyykkitelineiltä ja viikkailin niitä kaappeihin, ruokin tenavat, kiikutin koneellisen pyykkejä kuivumaan, täyttelin astianpesukonetta ja totesin kuuden jälkeen olevani puolikuollut. 

Tänään onkin sitten luvassa jälleen tiukka päivä. Ei varmastikaan ole pelkoa siitä että ehtisin laakereillani lepäämään, jos tarkkoja ollaan niin sen verran kiirettä pukkaa että edes sitä näyttösuunnitelmaani emme ehdi tehdä tällä viikolla yhtään open kanssa. No, ehtiihän sen ensiviikollakin ja eipä siinä todnäk mahdottomia tarvitse open kanssa kimpassa edes tehdä, hän kun kysyi jo eilen että hei kuule se näyttö...

Eikös meidän arki ole sen ajan ihan samanlaista? Etkös sinä tee ihan samoja töitä kuin nytkin ja hän sitten nyökyttelee että hyvin sujui ja hienosti onnistui? Suunnilleen, uuden näyttösysteemin mukaan kun keinotekoisia tilanteita ei saa luoda luokkatyöskentelyssä eikä niitä perusteiden alakriteereitä tuijoteta suunnitelmaa tehdessä ja mietitä mitä sitä tekisi että saisi alakriteerin täyttymään. Ehei, nyt tehdään töitä töitä ja tutkitaan mitkä kaikki kriteerit sillä työllä täyttyy. Ja täyttyyhän ne.

Paitsi että töissä on luvassa tiukka päivä on sellainen luvassa myös täällä kotona. Prinsessalla on kuulokeskuskäynti kasilta ja ukko lähtee tämän kanssa sinne. Tarkoittaa käytännössä sitä että minä herättelen prinsessan heti kuuden jälkeen. Seiskan kanttiin näiden on lähdettävä liikkeelle, kiitos aamuruuhkan, ja minä lähden kokolailla samoihin aikoihin kiikuttamaan spedeä ja suksia tarhaan sillä työmaalle menen jalkaisin.

Poika 15v toivoi herätystä kuuden kintaalla joten ehkä nypin tämänkin pystyasentoon. Omaa habitustakin pitäisi kaiketi himppanen trimmata. Eli ei tässä ylimääräisiin pälinöihin ole aikaa, ei. Ehkäpä siirryn siis herättelytoimien kautta uutisten selailun ja sitä kautta työmaalle siirtymän pariin. Se on siis moro ja viettäkää kivakivakeskiviikko, minä pyrin varmuudella samaan! 

Että naisihminen istui ja kuunteli näyttöinfoa. Korjaan, tutkintoinfoa. Näyttö on nimityksenä poistettu virallisesta kielestä, näin kouluttaja kertoi mutta kummasti siinä virallisessa lappusessa sana näyttö vilahteli. Vaan niin, kävi tosiaan niin että naisihminen istui ja kuunteli tutkintoinfoa. Todeten aluksi että siis täh? Missä pallukat joista on kuullut kauhutarinoita ja mutinaa mutinan päälle...

Ah, pallukat on toki edelleen tutkinnonperusteissa arvioinnin kriteereinä mutta ei, pallukoiden kautta suunnitelmaa ei enää tehdä. Ehei. Suunnitelma tehdään työn kautta. Ensin suunnitellaan työtehtävät ja sen jälkeen mietitään mitkä kaikki arvioinnin kohteet ja sitä kautta kriteerit täyttyy työtehtävässä. Oooh! Kuulostaa paaaaaljon helpommalta kuin pidemmälle edenneen kollegan näyttösuunnitelmien vääntö. Oooh, oooh ja oooh!

Tänään se sitten alkaa, kahden ja puolen viikon työssäoppimisjakso. Kolmen viikon päästä alkaa neljän päivän näyttö. Korjaan tutkinnonosan suorittaminen. Eilen se alkoi, näyttösuunnitelman teko. Minä näet otin ja rempaisin itseni koulun etäkoneelle ja pam, kirjoitin alkutahdit näyttösuunnitelmaan. Miten ihanaa kun osa näyttösuunnitelmasta, ja tätä kautta tutkinnostakin, on jo suoritettuna. EA1, oppilaan läähekoidon toteuttaminen (reumalapsi viime keväältä) ja diabeteslapsen hoito (viime viikon lähikoulupäivä). 

Totesin siinä reumalapsen hoitoa ylös kirjaillessani että jaa, tässä samassahan täyttyy pari muutakin pallukkaa, kuosissa on myös yhteydenpito kodin kanssa ja yksilön kehityksen esteiden huomioiminen. Hohoo! Jos oikein alan asiaa miettiä niin toteutuuhan siinä jo muutama muukin pallukka mutta niiden kirjaamisen jätin vielä tältä erää suorittamatta. Pääasia lienee että aloitettu on, näyttösuunnitelma kun pitää toimittaa viikko ennen tutkinnonosan suorituksen aloittamista kouluttajalle hyväksyttäväksi.

Ensi maanantaina menemme TAKKiin kolmeksi tunniksi näyttöpajaan työstämään suunnitelmiamme ja sen jälkeen TAKK saakin meistä seuraa vasta helmikuun puolivälin jälkeen. Hassua. Liki yhtä hassua kuin se että unohdin juuri kaataneeni uuden kupillisen kahvia ja poltin kieleni. Hmmm. Varomattomuus kostautuu ja luulisi jo tällä ikää huomaavansa kun täyttää kahvikupposensa. Eiköhän tuo parane. Tai sitten ei. Siis kieli.

Sille kun on käyttöä tänään ja paljon onkin. Edessä on täyspitkä työpäivä, siis luokkatyöskentelyn osalta. Koko kuusituntinen menee oppilaiden parissa, tai ainakin lukujärjestys väittää näin, mutta saattaahan se olla että osa päivästä menee oman open askartelupaskartelujen parissa. Siitä kun kollega eilen infoili naamiksessa tyyliin "jo mä odotankin, pääset askarteleenpaskarteleen mun kans". Koska työmaalla on käynyt kato (!) ohjaajaleirissä, ts vakihenkilökunnan lisäksi paikalla hääränneet harjoittelijat (4!) on poistuneet talosta ja yksi vakkareistakin siirtynyt opintovapaalle niin voin vain arvata että kiirettä tosiaan on luvassa.

Menneet on siis päivät jolloin ohjaajien kopperossa ei riittäneet istuimet. Äkkiä laskettuna kopperossa on jäljellä 5 vakkaria ja 2 sijaista. Hmmm... Ja juuri kun pöydät siirreltiin syksyllä sen mukaiseen järjestykseen että 10 ihmistä mahtui istumaan ääreen ja silti yksi jäi vielä sivupöytään nojaamaan. No, nytpä mahtuu ja toisaalta ihan hyvä, viime syksynä tuntui että ajoittain vilinää oli kuin vilkkilässä kissoja eikä suinkaan vain siksi että väkeä oli paljon. 

Suurin syy vilinälle taisi olla se että osa vilinöitsijöistä oli täysin väärässä paikassa ja vilinöi lähinnä sekoillen toimissaan. Niin helpolta kun koulunkäynninohjaajan työ noin äkkiä mainittuna (katsot vaan että oppilaat tekee ja oppii) kuulostaakin niin totuus on himppasen toinen. Siinä työssä joutuu todella venymään moneen ja omaamaan sosiaalista silmää runsaissa määrin. Kaikille työ ei yksinkertaisesti sovi, sen verran monenlaista ohjaajaa olen ehtinyt tämän liki vuoden aikana nähdä.

Näyttösuunnitelma on siis saatettu alkuun, essee Minä ammattikasvattajana palautettu ja tenttituloksia odotellaan. Edelleen. Lukkarin lähipäivät, työssäoppimisjaksot ja seuraava tutkinto on kirjattu ylös eli hommat on hanskassa aina toukokuulle asti näiden osalta. Elämä on aika helppoa kun tietää minne minäkin päivänä menee vaikka aina ei välttämättä tiedäkään mitä minäkin päivänä tekee. Tästä tulee silti vallan mainio kevät, sanokaa minun sanoneen!

Tajusin yhtäkkiä senkin että olen käynyt koulua kohta viisi kuukautta. Jäljellä on noin 8 kuukautta. Mihin tämä aika menee? Ja entä kun tämä koulu loppuu? Todnäk työllistyn johonkin, tilanne kun on se että edellisistä koulutuksista valmistuneet on saaneet töitä liki samantien kun ovat koulun oven sulkeneet, mutta mihin. Ykköstoiveena kun olisi edelleen tuo oma koulu jossa olen nyt kohta vuoden pyörinyt. Jos tarkkoja ollaan se vuosi tulee täyteen viikon päästä.

No, mitä näitä etukäteen murehtimaan. Pääasia että sitten on koulutus plakkarissa ja työelämämahdollisuudet parantuneet huimasti! Josta hyppäänkin suoraan sammakkoon. Eilen illansuussa olin saada sydärin. Teini näet soitti itkien puhelimessa ja kysyi "voinko mä tulla äiti käymään". Mikä hiton kysymys sekin on, tottakai teini voi tulla käymään aina halutessaan. En kysellyt siinä sen enempiä vaan mietin että näinköhän se jonkinaikaa jatkunut huonounisuus alkaa viedä veroaan vai mikä nyt on.

Teini ei ole saanut hetkeen nukuttua kunnolla, vuorokausirytmi on täysin sekaisin. Osasyy vuorokausirytmin sekoamisella on tasan tarkalleen adoptiolapsessa, tämä kun ei viihdy yhtään yksin omassa torpassaan vaan tuuppaa itsensä nonstoppina joko ex-tyttikselleen tai teinille yökylään. Ymmärrän vaikka en oikein hyväksykään moista. Teinihän ei kehtaa kieltää, kun sillä toisellakin on niin paha olla.

Ex-tyttis taas ei päästä yökylään kuin harvoin. Adoptiolapsen rytmi taas on vielä enemmän päälaellaan. Nukutaan päivät ja valvotaan yöt. Ilmanko teinikään ei saa nukuttua, adoptiolapsi kun kuppelehtii hereillä aamun tunteihin ja pienessä yksiössä on varmasti mahdotonta nukkua jos toinen kuppelehtii ympärillä. Eilen aamulla teini oli naamiksessa kun itse heräsin puoli kuudelta. Totesi että ahdistaa ja uni ei tule millään.

No ei kai se tule kun edellisenä päivänä nukkui iltapäiväkolmeen. Mutta kun töihinkin pitäisi lähteä aamupäivällä. No sellaistahan se on. Mutta tosiaan, se iltainen puhelu. Ehdin jo pelätä että jotain mahdottoman karmeaa on tapahtumassa, teinin pää leviämässä kuin pullataikina konsanaan tai muuta vastaavaa mutta ehei. Ovesta köpsötteli sisälle kyyneleensä pyyhkinyt ja varsin reippaanoloinen neiti-ihminen.

Siis kyllä, NEITI-ihminen. Tämä puoli vuotta jatkunut suhteen uudelleen lämmittely oli päätetty puhaltaa lopullisesti poikki ja teini oli ennen kaikkea helpottunut vaikka toki se himppasen kirpaisikin. Niin, liki pari vuottahan nuo on yhdessä olleet että onko tuo ihme. Ja silti teini oli pääsääntöisesti tyytyväinen ratkaisuun. Kun eihän siitä vaan enää tullut oikein mitään, riitoja riitoja ja riitoja, eikä hän pystynyt edes kunnolla luottamaan poikaystävään sen kesäisen touhun jälkeen.

Tämähän on kuulkaa suunnilleen aplodien arvoinen liike! Eikä se teinikään siitä kummoisemmin pahoillaan tuntunut olevan enää hetken istuttuaan, päinvastoin oikeastaan. Henkkoht joudun toteamaan että minulle tämä oli varsinainen ilon ja onnen potku, sillä poikaystävähän ei ole edes tervehtinyt minua sen jälkeen kun syksyllä ilmoitin ettei tällä ole asiaa meidän tontillemme enää koskaan käyttäydyttyään teiniä kohtaan vähintäänkin sikamaisesti.

Hmmm. Tapahtumia on siis riittänyt ja varsin passeleissa määrin, ne jotka eilisiä kommenttilootan juttuja on lukeneet ovatkin jo selvillä siitä että ei, se VARMA päivä ei ollutkaan sitten ihan varma vaikka toki VARMA olikin. Armonaikaa anova viesti tärähti puhelimeeni himpan puoli viiden jälkeen ja sitä armonaikaa anottiin keskiviikkoon. Jahas. Nonni. Mitenkä tämä ei yllättänyt? Todnäk olisin pyörtynyt jos rahaa tosiaan olisi tuotu, tai ainakin tuijotellut seteleitä epäuskoisin silmin ja melkolailla varmana siitä että ne on väärennettyjä.

Koska olen nyt kuitenkin päätynyt siihen että oma koulutukseni on miljoona kertaa tärkeämpi kuin se loppuvelka olenkin päättänyt antaa asian olla toistaiseksi. Toki kiusaan ja kärtän rahoja liki päivittäin mutta viestejä kummempaa en juuri nyt tee. Ensin tutkintokuviot, työssäoppimiset ja koulutehtävät. Saattaahan toki olla että ukolla tulee mitta täyteen ja tämä lähtee päivystämään YYA-tahon oven taakse tai painelee poliisin pakeille mutta se jää nähtäväksi.

Ja nyt luulen että siirryn uutisannin kautta kuosittamaan itseni työmaakuntoon. Kohta puoliin on jo aika ryhtyä herättelytoimiinkin joten nopeasti se tämäkin aamuhetki taas meni. Se on siis moro ja viettäkää kivakivatiistai, minä pyrin samaan!

Olipas se lyhyt viikonloppu, herttinen sentään! Eilisen käytin tehokkaasti hyväkseni ja suunnilleen vain olin ja öllötin, muutama leffa tuli tuijotettu öllöttelyn lomassa. Tuli siinä lomassa, tietysti, hinkattua keittiöä, ruokittua tenavia ja siivoiltua tenavien jälkiä sieltä ja täältä mutta siinä se sitten olikin. Ja hyvä niin, tänään säntäillään jälleen TAKKiin ja huomenna alkaa työssäoppimisjakso nro 2. 

Edessä on tiukkaa puurtamista ja paljon, työssäoppimisjakson lomassa kun on tarkoitus tehdä näyttösuunnitelma ja kirjailla oppilashavainnointiesseekin ylös. Ja tokihan tähän samaan neljän viikon jaksoon osuu yhdet kolmekymppiset joihin tahdon ehdottomasti lähteä sekä ukon synttärit, siskon synttärit ja niin, ne minun omat nelikymppiseni joiden juhlistamisen tosin peruin perjantaina todettuani ettei meillä yksinkertaisesti ole varaa niitä nyt järkkäillä.

Ajatus kun oli se että olisin vuokrannut jonkin mielellään saunalla varustetun huvilan jostain järkevän matkan päästä ja kutsunut pienen mutta läheisen seurueen paikalle, olisi istuttu ja saunottu ja mahdollisesti lähdetty vielä jatkoillekin. Pienempien hoitokin oli jo alustavasti sovittuna, onhan tuossa noita teini-ikään ehtineitä mutta ei, ei se nyt auta. Asiat on pakko laittaa tärkeysjärjestykseen ja koska poika 15v pääsee toukokuulla ripille on ne kekkerit ensimmäisellä sijalla.

Nyyttäripohjalta nekin pirskeet tosin olisi osin menty, ei sillä, mutta en minä mitenkään innostu ajatuksesta jonka ukon sisko heitti ilmaan kuultuaan ettei kekkereitä olekaan. Tämä kun totesi samantien että pidetään ne sitten meillä kotona nyyttäreinä. Ööö... En minä kyllä ollut suunnitellut viettäväni nelikymppisiäni kotona lasten parissa. Ja vaikka heille hoito onkin sovittuna niin se hoito on sovittu kotiin enkä tosiaankaan kutsu tänne ihmislaumaa istumaan iltaa niin että tenavat pyörii jaloissa.

Höh. Kaikkea sitä kanssa. No, toisaalta varmaan ihan hyväkin, onpa enemmän aikaa paneutua siihen näyttösuunnitelmaan kun ei tarvitse synttärikuvioita miettiä samalla. Vietän ne nelikymppiseni sitten ihan itsekseni opiskelukaverin kolmekymppisillä seuraavana viikonloppuna omistani eikä sekään nyt paha vaihtoehto ole, ne kun vietetään mansessa pubitunnelmissa ja siitähän voi sitten halutessaan lähteä vielä vaikka jatkoille.

Vaan jaa kuulkaa, tänäänhän on maanantai! Siis SE maanantai jolloin IHAN VARMASTI tulee rahaa. Siis VARMASTI! Hahaa! Ihme juttu muuten, minä touhasin lauantaina joutessani yhden tilisiirron kaverilleni jolle olin muutaman kympin velkaa tämän minulle lähettämistä kirjoista ja hups, se raha SIIRTYI tämän tilille. Käsittämätöntä! Onkohan siirroissa joku naamaraja tai joku muu outo kriteeri kun YYA-tahon ainakin neljästi siirtämiä rahoja ei vieläkään näy tililläni?

Ukko menee vasta iltaan joten YYA-tahon pitäisi ilmoitella tälle miten niitä rahoja tuo ja sanokaa minun sanoneen niin puhelimeeni ilmestyy tekstiviesti piiiiitkällä selityksellä puoleen päivään mennessä. Olkoonkin että hän TAKUUVARMASTI SAA rahaa pankista tänään. Takuuvarminta tässä on se että pankin tietojärjestelmä kaatuu, holvi on ryöstetty yön aikana ja nekin rahat jotka pankkiin on jääneet on korvamerkitty niemisen papalle. Nih!

Luulenpa että siirryn nyt toviksi uutisannin pariin ja ehkä oma olemus pitäisi kuosittaa siihen muotoon että kehtaa lähteä sinne kouluun. Ulkona on niin hiivatin kylmä että jo ajatus ulkoilusta tekee pahaa mutta kerranko sitä... Se on siis moro ja viettäkää kivakivamaanantai, minä pyrin samaan!

Nyt se on suoritettu. EA1. Jes! Vaan kyllä siinä kuulkaa elvytettiin. Kyllä siinä mietittiin erinäisiä hätäaputoimenpiteitä. Kyllä siinä treenattiin. Harjoiteltiin. Mietittiin. Jessus, ei se ensiavun harjoittelu mitään maailman kevyintä hommaa ole, ei. Sai tehdä ihan tosissaan töitä. Ensiapukurssin pikainen yhteenveto; nolo hetki perjantaina, aamun alkajaisiksi kun kouluttaja kysyi kuinka moni on joutunut soittamaan jossain tilanteessa yksykskakkoseen.

Olin kahden vaiheilla nostanko käteni vai en, lopulta nostin. Kaduinkin suunnilleen samantien. Kouluttaja kun jatkoi kysymyksellä "missä tilanteessa ja miten asia eteni". Ei kiva. Siinä kohtaa kysyin opiskelukaipparilta onko tällaiseenkin pakko muka vastata. Minua aiemmin viitanneet selittivät kokemuksiaan polkupyöräonnettomuuden tiimoilta, toinen kolarin yhteyteen liittyen. Keskustelu kävi kiivaana tyyliin "miten uhrille kävi" ja "miltä tilanne sinusta tuntui".

Siinä kohtaa kun kouluttaja suuntasi kysymyksensä minulle olisin halunnut vajota maan alle. "Löysin kuolleen ihmisen pihasta ja naapurin mies veti itsensä hirteen". Just. Totaalinen keskustelun tappaja-aloitus. Asiaa ei mitenkään auttanut se että kouluttaja teki jatkokysymyksen "joku tuntematonko pihasta löytyi". Ei kun ihan vaan oma äiti. Kieltämättä ehkä koko koulutuksen pahin hetki ja pahin hetki pitkään aikaan yhtään missään.

Onneksi tuleen ei jääty makaamaan vaan koulutukseen mahtui muitakin maininnan arvoisia hetkiä. Huippuhetki eilen; "tuohan kuuluisi ehkä ennemmin teatterikouluun". Annettu tehtävähän oli maailman simppelein ikinä, näyttele kemiallisen reaktion aiheuttaman leimahdustulipalon uhria, hengitykseen ottaa, suupielet ja kasvot on palaneet, sokkiakin pukkaa. Piis of kakku! Ja minähän näyttelin, varmemmaksi vakuudeksi kouluttaja maskeerasi minut kalman kalpeaksi sokkipotilaaksi, suun ympärys punoittavaa ihoa ja käsivarressa julmettu palovamma.

Hauskaa oli. Jopa niin hauskaa että olisin voinut esittää osaa vaikka kuinka ja kauan! Kaiken kaikkiaan koulutus oli varsin onnistunut. Ennen kaikkea olen tyytyväinen siihen että pääsin harjoittelemaan elvytystä elottoman ihmisen kohdalla, huomasin kuinka pieni määrä ilmaa pitää puhaltaa että lapsen keuhkot täyttyy ja kuinka paljon pitääkään painaltaa että verenkierto pysyy toimivana. Ja ihan ensteks paras anti; MUISTA AINA VARMISTAA HENGITYSTEIDEN AVOINNA OLO, olkoonkin ettet osaisi tai uskaltaisi tehdä mitään muuta. Suurin osa kolarikuolemista johtuu tukehtumisista!

Kotiin suoriuduin puoli neljän kanttiin, neljän kanttiin kiikutin ukon keskustaan. Istahdin alas mutta vain hetkeksi sillä syötyäni haaveilin jo hetkestä vällyjen alla silmät lurpallaan spede seurana. Ei ihan natsannut. Inan kasvattaja soitti ja se puheluhan kesti heittämällä likemmäs puolitoista tuntia. Puhuttiin ummet ja lammet sähköistä, heille oli osunut nollasähköä torppaan ja nyt on edessä useamman sadan euron kodinkoneiden uusinnat jotka tosin maksaa Fortum, ja samalla plääsättiin löytöeläinkotijutut.

Lopulta soiton syykin selvisi; kasvattaja on lähdössä astutusreissuun ja pikkupennut tahdotaan omien kasvattien luotetuille perheille. Koska en uskalla ottaa koiruutta nyt kun tiedän prinsessan allergisoituneen kissoille ja mahdollisesti myös koirille, junnun olleen liki 5vee sitten koira-allergiavapaa mutta kissa-allerginen, niin lopputulemahan oli seuraava; no tuut nyt silti kurkkaan pentuja keväällä. Ensin sanoin JOOO mutta samantien tajusin purra kieleeni ja totesin että EI! Kyllä minä tiedän ja sinä tiedät MITEN siinä taas käy! En minä viimeksikään tullut kuin KURKKAAMAAN ja miten kävi?

No silläpä eikun joo eikun siis tuut eri asenteella... Lopulta kasvattaja lupasi pystyttää joka helketin valtatien varteen varoituskyltit että tiedän olla osumatta paikkakunnalle JOS astutus onnistuu ja pennut näkee päivänvalon. Hahaa! Ja silti, arvatkaa kaihertaako. Kohta siellä on niitä ihania, taivaallisia mokkakahvikuonovauvoja. Ja minulla ei ole. Höh nyt! Siis htti soikoon nyt! Saanko muuttaa nelikymppislahjatoivetta? Tiedän totta tosiaan että jos homma ei toimi, ts allergiaa pukkaa, niin voin aina palauttaa pikku mokkakuonon kasvattajalle...

Ja eläinlinjalla se ilta sitten osin jatkuikin, adoptiolapsosen kissan ottanut lapsuudenystävä infoili jo viikolla että asiat on paremmin kuin hyvin, kolliherra ei ole kertaakaan pissannut muualle kuin laatikkoonsa, on intoutunut leikkimään kuin pahainen pikkupenska ja on kertakaikkisen ihana kolliherra. Huomautettakoon että tämä lapsuudenystävä on viime syksynä puoliyksinhuoltajaksi jäänyt isä jonka lapsoset on tämän luona joka toisen viikon, joka toisen viikon lapsoset on äidillään.

Tänään sain lisää väliaikatietoja vaikka eipä nämä enää taida olla väliaikatietoja vaan pysyvän kodin tietoja; kolliherra on vauhkopää, rakastaa yli kaiken peikonlehteä noin ikäänkuin ravintona ja on tehnyt uuden isäntänsä telkkarin katselusta mahdottomuuden, tämä kun makoilee elämänsä ihmisen kasvojen päällä kun elämänsä ihminen koettaa seurata televisioa. Kuulostaa siltä että kolli löysi ihmisensä ja lapsuudenystävä kollinsa!

Ukko palaili reissustaan reippaasti etuajassa ja pikkuisen enemmän kuin sievissä ja minua kävi jotenkin ärsyttämään. Lopputulos sohvalla nukkuva ukko ja minä köpsöttelin aika pian sen jälkeen nukkumaan. Kaiken kaikkiaan silti hitsin hyvä lauantai! Näitähän voisi ottaa vaikka lisää! Ja nyt, hyvää pyhää kaikille ja se on moro!

Tuntuu kuulkaa varsin hassulta herätä lauantaiaamuna ihan tarkoituksella ennen kuutta. Voi apua! Tänään on luvassa todennäköisesti vähintään yhtä tiukkaa opiskelua kuin eilen sillä hei, eilen se oli totta tosiaan TIUKKAA asiaa ja toimintaa koko päivä. Ensimmäisen kerran koko opiskeluaikana sitä todella tehtiin eikä vain oltu. Jes! 

Nyt on opeteltu elvytystä oikein olan takaa. On puhallettu ja paineltu, on taputeltu vauvalta tukosta pois kurkusta, on *hups* tapettu paavo ohimennen, herätetty taavi eloon ja vaikkas mitä. On opeteltu tunnistamaan erilaisia ensiaputilanteita, hoidettu shokkipotilasta, soitettu kymmeniä puheluja yksykskakkoseen ja käännelty tajutonta puolelta toiselle. Ilmanko hartiat tuntuu himppasen jäykiltä...

Tänään onkin luvassa sitomista ja kolareita. Ja kertausta elvytyksestä. Veikkaanpa että tästä päivästä kehkeytyy ihan yhtä hektinen kuin eilisestä, eilen meno oli sitä luokkaa että kouluttaja ei tahtonut muistaa edes kahvitaukoja saati ruokkista ja me painoimme ensiapupisteestä ensiapupisteeseen kieli vyön alla. Katsottiin siinä muutama videokin toki päivän mittaan mutta nekin oli niin tiukkaa asiaa että keskittyminen oli 101-prosenttisesti niissä.

Suurin pettymyksemme, väitän jopa että koko ryhmän, oli se oivallus että opiskelijaruokalamme Ratamo ei ole tänään auki. Ei ruokaa. Ei kahvia. Ei sämpylää. Kotimatkalla päädyimmekin opiskelijakaipparin kanssa siihen että hohoo, minäpä otan ja turautan meille termospullollisen kahvia mukaan ja mehän kahvittelemme juuri silloin kun tahdomme. Jotain evästäkin pitäisi kaiketi mukaan ottaa sillä ihan pelkällä pyhällä hengellä ei taida koko rupeama mennä.

Yksi eilisen ehdottomia kohokohtia opintojen ulkopuolelta ajatellen oli odottelu. Minä näet vilkuilin aina joutessani puhelintani sillä tekstiviesti oli odotuksen kohteena. Puolilta päivin olin jo jokseenkin ihmeissäni kun viestiä muuttuneesta rahojen palautusajasta ei ollut vielä kuulunut. Yhdenkään aikaan viestiä ei ollut vielä puhelimessa vaan silloinhan sen sitten hoksasin; viesti tulee juuri ennen kun lähden koululta sillä tottahan YYA-taho tietää sen olevan otollisin ajankohta viestiä.

Ja tadaa! Niin se vain tuli! Puoli kolmelta! Tyyliin piiiiiitkä selitys siitä kuinka asiat on nyt niinkuin on (istunut pankissa puolen suvun kanssa koko päivän, TAAS!) ja kyllä hän arvaa että minä pidän tätä jo kusetuksena hänen taholtaan (ihanko totta?) mutta nyt on kaikki asiat pankin kanssa kunnossa ( jaa TAAS?) ja maanantaina hän pääsee aloittamaan uuden rahakkaan elämän ( ai TAAS?) ja toki jos ihan ehdottomasti VAADIN niin hän lainaa jostain (sille kukaan enää lainaa) sen velkasumman ja kiikuttaa sen minulle viikonlopun aikana.

Toki hän toivoisi että hän saisi edelleen korvata kaiken tämän sähläämisen ja odottelun korkoineen (anna tulla vaan, kyllä tänne rahaa mahtuu!) päivineen heti maanantaina jolloin saa ne rahat (ihanks totta?) mutta ihan miten vaan, kyllä hän sitten lainaa jostain jos minä EHDOTTOMASTI tarvitsen sen velkasumman tässä ja nyt ja hän on todella pahoillaan että tämä on näin venynyt (hehhehhehhee) ja pyytää anteeksi ihan mahdottoman paljon.

En jaksanut edes vastata viestiin siinä kohtaa. En edes vielä kotimatkalla autossa. En edes vielä kotiin saavuttuani. Söimme speden kanssa ukon tekemää broitsukiusausta, touhusimme kotvan, keittelin iltapäiväkahvit ja vasta viiden jälkeen laittelin viestin jossa ilmoitin että selvä, maanantaina, yhteen mennessä ja sopii ilmoitella ukolle kellonaikaa, minä kun olen jälleen TAKKissa. Vastausta viestiin ei tullut ja hyvä niin, enpä minä olisi jaksanut enää siihen keskittyäkään.

Mutta kyllähän se niin on että jos ihminen istuu niin paljon pankissa kuin hän on istunut viimeisen kolmen kuukauden aikana niin eikö siitä pitäisi maksaa jo palkkaa? Minä en usko että me näemme rahoja maanantainakaan, en usko että korkorahoja näemme koskaan mutta sen velkasumman saatamme joku kaunis päivä vielä vaikka saada tai sitten emme. Olenkin astunut tässä rahasotkussa asteelle "kiusa se on pienikin kiusa" ja aionkin jatkossa muistuttaa pari kertaa viikossa siitä että hei, haloo, saisko rahaa...

Sen verran tiedän että YYA-taho itse ei liiku enää oikein missään sillä hän ei kehtaa. Senkin tiedän että tämän miehelle tämä tilanne on kamala. He tuntevat suunnilleen KAIKKI täältä ja heidät tuntee suunnilleen KAIKKI täällä ja mies käy töissä niin että saa varmasti huomautuksia näistä jutuista alvariinsa. Onhan YYA-taho lainannut useamman tonnin jopa miehensä työnantajalta ja veikkaanpa että työnantaja maksattaa velkasummaa miehen palkoista säännöllisesti. Ei kiva tilanne, ei.

Vaan tämä tästä. Tänään aion koulupäivän jälkeen ottaa RENNOSTI! Syön hyvin, kunhan ensin olen kiikuttanut ukon keskustaan josta tämä suuntaa kimppakyydillä manseen kiakkomatsiin, otan löhölöhöasennon nojatuolissa, kaadan tilkan punaviiniä lasiin ja tuijotan uusintana kaikki tämän viikon Poliisit. Sen jälkeen todnäk tuijotan erinäisen määrän muita ohjelmia kunnes otan kylkiasennon sängyssä. 

Huomenna nukun PITKÄÄN! Maanantaina onkin taas vauhtia ilmassa kun riepotan speden hyvissä ajoin tarhalle ja hölkkään itse vauhdilla opiskelukaipparin kyytiin. Tiistaina alkaa työssäoppimisjakso ja sekin tulee olemaan vauhdikas, samalla kun pitäisi tehdä näyttösuunnitelmaa ensimmäistä tutkintoa varten. Tutkintonäytön aika onkin sitten helmikuun alkupuolella ja ensimmäisen tutkinnonosan pitäisi olla plakkarissa helmikuun puolivälissä. Ou mai!

Ja nyt taidan siirtyä tutkailemaan uutisannin. Juon himppasen lisää kahvia. Puleeraan itseni kuosiin. Keittelen pannullisen kahvia ja kaivan sopivan kahvikupposen reppuuni. Eli se on moro ja viettäkää kivakivalauantai! 

Ei se essee ollutkaan sitten niin paha rasti kun eilen aamulla ajattelin. Itseasiassa olin suorastaan hämmentynyt yhdentoista aikaan aamupäivällä todettuani että täh, täähän olis niinku kirjoitettu. Lisähämmennystä aiheutti se pieni tosiasia että olin siinä ennen kirjoittamaan ryhtymistä siivonnut keittiön, imuroinut alakerran, ruokonnut viirivehkasta kaikki kuivuneet lehdet pois ja kieppunut kuin väkkärä muiltakin osin pitkin torppaa. Kirjoittamaan istahdin vasta puoli kymmenen kanttiin ja laitoin välissä puhelimenkin äänettömälle, siskolikka kun soitti kahdesti ensimmäisen sivun aikana.

Eikä siinä mitään että soittelee, jos siis oikeasti on asiaa, mutta kun soitellaan kysyäkseen sopiiko tämä ja tämä lanka villasukkiin ja jos niin kuule paljonko otan. Eikä vielä välttämättä sekään mutta mitä hiivattia minä teen sillä tiedolla että onkin päätynyt ratkaisuun ettei otakaan sitä lankaa koska värit ei nyt osunut mieleisiksi. Aha. No sepä kiva. Edelleen KIRJOITAN esseetä enkä kaipaa keskeytyksiä. Minulla kun tuppaa ajatus menemään solmuun jos kesken kappaleen soitellaan.

Yhdeltätoista printtasin esseen ulos oikolukua varten ja jätin paperit odottamaan siksi aikaa kun pyörähdin työmaalla. Näytönohjaajani kanssa pälisimme niitä näitä ja ohjaaja kirjasi työssäoppimisjaksoni arviot paperiin jonka toimitan TAKKiin tänään. Toteanpa nyt että olin kertakaikkisesti rinta rottingilla kun työmaalta poistuin, arviointi kun oli mahdottoman hyvä. Tiistaita odotellessa, ei tässä juuri muuta voi sanoa!

Kotona otin ja luin esseen ja totesin että kyllä, se on tosiaan valmis. On siinä kaikki mitä pitääkin ja oikeinkirjoitusasukin on kunnossa. Siis miten ihmeessä. Minä kun oletin että siinä menee aikaa vaikka kuinka ja paljon. Ja voiko muka kerrasta kirjoittaa mieleisensä. Höh. Lähettämisen jätin sunnuntaille ihan vain siksi että jos jotain sattuu tulemaan vielä mieleen mutta epäilenpä että ei. No, nyt ollaan siis täysin aikataulussa opintojen suhteen eli hurraa!

Iltapäivä menikin sitten lähinnä ollessa ja ihmetellessä. YYA-taho viestitti että ei pääsekään tuomaan rahaa perjantaina aamupäivästä, menee iltapäivälle. Jahas. Miten tämä nyt ei yllättänyt. Alkuviikolla ilmoitin tälle että haluan velkasumman tämän viikon aikana ja en asiasta keskustele sen kummemmin enkä todellakaan kuuntele enää selityksiä ja tämähän ilmoitti keskiviikkona tuovansa rahaa perjantaina. 

Ukko lähtee töihin vasta yhden kanttiin joten siitä vaan, sopii ilmoitella ukolle monelta tuo vai tahtooko että ukko tulee vaikka hakemaan sitä rahaa jostain. Arvasin jo tuolloin että toimitusaika tulee muuttumaan sillä YYA-taho ei taida kehdata tavata ukkoa sitäkään vähää kuin minua. No, nyt hän on tuomassa rahaa sitten tarkalleen 16:15 sillä ilmoitin että ehdottamaansa kello kahteen voin pyytää jonkun tänne vastaanottamaan niitä rahoja, ukko kun on tosiaan siellä töissä ja minä koulussa jonka mielestäni ilmoitin jo aiemminkin.

Eipä käynytkään rouvalle tämä, kun voihan hän tuoda sen sitten vasta kun minä olen kotona. Mikäs siinä, 16:15 on passeli aika, siihen mennessä olen ehtinyt tarhan kautta kotiin. Odotankin mielenkiinnolla mihin aikaan päivästä puhelimeeni ilmestyy viesti joka kertoo että voi ei ja apua, ei hän saakaan sitä velkasummaa ennen maanantaita. Selityksissä varmasti löytyy taas ja paljon! Sittenkin että eilen totesin tälle että en edelleenkään kuuntele selityksiä toimimattomista pankeista ja liikkumattomista rahoista.

Totesin tälle senkin että tokihan minä toisinaan olen himppasen tyhmä ja yksinkertainen mutta ihan niin tyhmä minä en ole että uskoisin tämän laittaneen kertaakaan tilisiirtoja minun tililleni. Niitähän on laitettu jo neljästi ja yksikään siirroista ei ole tilille asti kulkeutunut. Onhan se nyt ihme että minä sain rahaa siirrettyä tuosta vaan hänen käyttöönsä pankin kautta mutta toisinpäin se raha jää aina johonkin mihin lie pankin järjestelmään.

Ehei. Kyllä hän on laittanut ja pankki on sotkenut ja hän on pahoillaan ja ihan varmasti tämä asia selviää vielä ihan kunnolla ja hän kertoo mitä kaikkea on tapahtunut. Aha. Siihen oli jo pakko todeta että miettii nyt uudemman kerran mitä selittää. Yhteiskunta menisi vähemmälläkin sekaisin jos ihmiset ei saisi tilisiirtoja lähtemään kuin joskus ja jouluna, johan siinä saisi joka kerta tarkastaa laskuttajalta että tuliko se maksuosoitukseni perille, saapuiko vuokra vuokranantajan tilille, no tuliko se sähkölaskun suoritus sinne.

Ei kyllä asia on nyt näin. Hän ON siirtänyt mutta siirto ei ole koskaan tullut minulle. Just just. Että siitä liitonrahastakaan tiskillä tehty siirto ei sitten toiminut. Että joopa joo. Tähän ei vastaväitteitä enää tullutkaan, sen sijaan tuli lupaus siitä kuinka hän tosiaan toimittaa sen velan tänään iltapäivällä ja jutellaan sitten ihan kunnolla mikä meni vikaan ja missä. Odotan. Ja ihan mielenkiinnolla vieläpä. Vielä enemmän tosin odotan sitä varmuudella tapahtuvaa toimintoa eli viestiä jossa YYA-taho peruu tämän päivän velanmaksun. Vedoten pankkiin. Joka onkin painanut juuri hänen nostamansa eurot vessapaperille. 

Tämä tästä ja tämän kestävyydestä, siirryn hauskempiin asioihin vaikka pakko se on myöntää että tämä YYA-tahon touhukin alkaa olla kertakaikkisen hauskaa viihdettä. Olen varmasti muistanut kertoa iskän uudesta avokista. Siis siitä joka oli mukana illanistujaisissa jotka iskä tahtoi ehdottomasti järjestettävän viime talvena. Avokkihan on yksi äidin läheisimmistä ystävistä ja tuntenut minut ja siskolikan ihan pienistä pitäen.

No, hänelle on iskenyt joku merkillinen hinku päästä äidiksi äidin kenkiin. Siis meitä kohtaan. En minä nyt sano että se olisi jotenkin inhottavaa tai paha asia mutta kuulkaa, aika raskasta se on. Onneksi tätä halua äidin kenkiin ei osoiteta kuin kerran pari kuussa mutta niin, ne kerta kaks kuussakin on välillä liikaa. Ainakin silloin kun ne kerrat perustuu milloin minkäkin käytetyn kapineen tarjoamiseen. Tiistaina tämä soitti ja kertoi siivonneensa vaatehuoneensa ja pyysi minua katsomaan josko vaatteissa olisi jotain jota minä tahtoisin itselleni ennen kuin ne päätyy UFFille. 

Hmmm. Hän oli toki soittanut myös siskolle ja sisko olikin lupautunut seuraavana päivänä käymään. Hmmmm. Me olemme siskon kanssa farkkukansaa. Avokki on taiteellisen aatteen mekkokansaa. Eikä edes oikeastaan sitä, ehkä kansantanhumekkokansaa ennemmin. Että ei varmastikaan osu nyt vaatemaut. No mutta jos kuitenkin käymään tässä. No jaa. Mutta kun ei oikein ehdi. Ei ikäänkuin millään. Kas kun niin.

Silloin lukemisen alla oli se tentti. Ja edessä oli se esseen kirjoittaminen. Että himppasen kiirettä pukkaa. Ja koulussakin pitää olla muutamana päivänä. Tämä se muuten taitaakin olla mikä minua rassaa tässä hänen halussaan päästä äidiksi äidin paikalle. Ei niinkään se että pitäisin sitä loukkauksena, ehei, vaan se että hän ei ymmärrä että ihmisillä voi olla kiire. Hän näet oli ilmoittanut siskolle keskiviikkona että odottaa josko minä ehtisin käymään siellä ennen kuin he lähtevät lopputalveksi reissuun lauantain ja sunnuntain välisenä yönä.

Siis täh? Kun juuri tälle selitin tiistaina että keskiviikko menee TAKKissa, torstaina teen esseetä ja minulla ei ole autoa enää iltapäivästä kun ukko menee sillä töihin, perjantaina olen TAKKissa ja koska ukko on illassa niin joudun aika ravilla hakemaan speden tarhasta koululta päästyäni enkä todellakaan lähde enää neljän jälkeen pakkaamaan penskoja autoon käydäkseni perjantaikahvilla yhtään missään sillä kotonakin olisi kiva ehtiä olla ennen nukkumaanmenoja. Lauantaiaamuna kiidän jälleen TAKKiin ja kun sieltä selviän kotiin niin kiikutan ukon keskustaan että tämä pääsee työkavereidensa kanssa lähtemään lätkämatsiin.

Että kiirettä pitäisi! Äiti olisi tasan tarkkaan tajunnut jo ilman tätä selitystäkin että ei nyt ole oikein aikaa mutta avokki ei tunnu tajuavan. Ja juuri se on se joka minua taitaa erityisesti risoa. Höh. Ihan mukavahan tuo on, ei siinä mitään, ja olen todella tyytyväinen siihen että iskällä on joku pysyvämpi ihminen siinä mutta silti. Ja totta sekin on etten minä kaipaa äidin tilalle ketään, ei sitä kannata edes yrittää. Höh.

Vaan hittolainen, kellohan on vaikka mitä jo! Ja tää vaan plääsää. Nyt on kuulkaa PAKKO siirtyä herättelemään joukkoja sillä tunnin päästä pitäisi olla jo liikkeessä tarhaa kohti. Se on siis moro ja viettäkää kivakivaperjantai! Minä ainakin vietän sillä edessä on EA-koulutusta ja huhujen mukaan paavo kaipaa elvytystä!

Tälle päivälle olen kasannut vallan passelisti hommaa. Ihan ensin imuria on PAKKO ajeluttaa, parin päivän koskemattomuus on saanut keittiön lattian suunnilleen rapisemaan varpaiden alla. Toiseksi sovin treffit työmaalle ohjaajani kanssa, himppanen juteltavaa olis ja himppanen kirjailtavaa kimpassa. Spedekin pitäisi kiikuttaa tarhaan. Ehkä tehdä ruokaakin. Ja ennenkaikkea kirjoittaa essee "Minä ammattikasvattajana". Kiva.

Mitä taas tulee eiliseen tenttiin niin voi kuulkaa. Olen suorastaan äimistynyt jos se ei mene läpi. Siis kertakaikkiaan. Se näet oli ihan liian helppo, jopa niin helppo että olin suorastaan pettynyt kysymyksiin vastattuani. Missä oli Piaget'in teoria? Missä makro- ja mikrosysteemit? Eriksonin teoria paperissa sentään kysyttiin, noin pääpiirteittäin mutta miksi sekin oli niin helppo? Ja arvostelu? Kai se arvostellaan numerolla eikä suinkaan hylätty-hyväksytty-periaatteella?

Totesimmekin isolla sakilla tentistä poistuttuamme että tämä oli selvästikin oppimiskokemus allekirjoittaneelle; vähempikin lukeminen riittää. Totesimme tosin sen olleen oppimiskokemus myös kurssikaverille, sille jonka kanssa aina repeilemme pelkistä katseista kesken kouluttajan puheen. Tämä näet ei ollut lukenut ja selittikin esim herkkyyskauden tarkoittavan kautta jolloin tunne-elämä on herkkää. Kriittisen kauden tämä oli puolestaan selittänyt kaudeksi jolloin lapsi on kovin kriittinen kaikkea ja kaikkia kohtaan.

Että ihan lukematta ei välttämättä sitten kannata lähteä tenttimään. Mutta kyllä siitä riitti naurua ja paljon! Ruokatunnilla olimme tukehtua sämpylöihimme kun väänsimme tämän kanssa vastauksille hyviä perusteita ja verrantoja. Toki sitä on kovin kriittinen jos Ruotsi hakkaa Suomen kiekossa! Ja toisaalta taas kyllähän se herkistää kun huomaa ihastuneensa. Hahaa! TAKK-päivien parasta antia on ehdottomasti hulvaton porukka jonka kanssa naurua riittää!

Muut tunnit TAKKilla käsiteltiinkin sitten lääkehoito-opasta, diabetesta ja diabeteslapsen hoitoa. Halukkaat sai ihan itse mitata verensokerinsakin, en minä kiitos, ja innostuipa pari tyyppiä pistämään itseensä keittosuolaliuostakin. Meille muille riitti insuliinikynän käyttöharjoittelu sieneen ja jo se oli muutamalle piikkikammoiselle lähes pyörryttävä kokemus. Vaan niin, koulupäivä oli varsin hauska. Nyt suorastaan harmittaa että puolta porukasta emme näe liki kahteen kuukauteen, opsit kun kävivät jo alkuviikosta EA-kurssin eikä he osallistu maanantain näytönohjaukseen sen enempää kuin näyttöpajaankaan joka on parin viikon päästä. Voi höh.

Kotiin hölköttelin sankassa lumisakeessa, ensin tosin taitoin osan matkasta opiskelukaverin puolison kuskaamana lähikiskalle asti. Kotona odotti taistelevat junnu ja prinsessa ja melu oli sen mukaista. Mikä ihme siinä on että toisina päivinä nämä ei osaa mitään muuta kuin tapella? Prinsessa tahtoi ehdottomasti luistelemaan ja sitä samaa tahtoi junnukin ja tottakai se oli oiva syy tapella vielä vähän lisää. Samalle kentälle et kyllä tule, nih!

Lopulta sain kaivettua kummallekin luistimet esiin ja tuupattua nämä ovesta pihalle ja johan mekkala helpotti. Spede kertoili kuinka hän EI osannut luistella, lapsi oli tarhasta kokeilemassa päivällä moista lajia, ja kuinka kamalaa oli että pelikone EI ole vieläkään palannut kotiin. Niin. Pelikonetta voisi ihan hyvin antaa poikkeustapauksissa lapselle pelattavaksi mutta totesinpa nyt mökkireissun jälkeen että taitaakin käydä niin ettei pelikone palaa enää ikinä lapsen näköpiiriin. Siitä kun on kiukuteltu, itketty ja raivottu koko tämä viikko kotona. Argh!

Illalla koetin himppasen koota ajatuksiani paperille, noin esseetä ajatellen ja soittelin työkaverille mutta kummempia en jaksanut. Liekö se tentti sitten syynä siihen että kotioven avattuani minulle iski julmettu päänsärky. Kai sitä tuli alitajuisesti jännitettyä reippaasti vaikka jännittämistä en huomannutkaan. Ehkä ensi tenttiä en sitten niin pidä ihmeellisenä että sen kanssa saisin mitään stressiä. 

Vaan jaa, luulenpa että siirryn vähitellen herättämään kouluunlähtijöitä. Spedellä on tänään tarhassa uintivuoro joten uikkarit ja pyyhekin pitää kaivella esiin. Se on siis moro ja viettäkää kivakivatorstai, minä pyrin varmasti samaan!

Tänään on sitten SE päivä. Tentti. Luettu on. Pääkohtia kirjattu ylös. Luettu lisää. Mietitty eri teorioita. Naureskeltu Freudin teorialle, tai oikeastaan sille, että yksi opiskelukaveri totesi että kiitos vaan, nyt ainoa jota hän todennäköisesti tulee Freudin teoriasta muistamaan on se että kaveri piti, puheiden mukaan, kokaiinista. Tämä siis seurauksena heitostani että eikös Freud ollut kokkeliheppuja. Mutta sanon mä että mielenkiinnolla odotan tenttiä, mitä siinä kysytään ja miten?

Osaa alueesta en lukenut kovin tarkasti, se kun käsitteli vastasyntyneen refleksejä ja vauvaiän kehitystä. Jostain kumman syystä ajattelin että no vauvaiän kehitys nyt on aika hyvin hanskassa mutta tämän todettuani minulle iski likipitäen paniikki siitä että apua, miksi en kirjannut pääkohtia ylös. Millä minä NYT muistan millaisia vauvat on, miten he kehittyy, mitä refleksejä heillä on. Hetken kuluttua nauroinkin sitten jo itselleni. Joopa joo, ne refleksit taidan lukea näin aamutuimaan vielä uudemman kerran mutta eiköhän se ole siinä sitten, kehitys lienee aika hyvin muistissa.

Tästäkään syystä en ehdi nyt kummemmin pälpättää, tarkoitus kun on kahlata kaikki omat muistiinpanot läpi ennen kuin spede herää, ennen kuin on aika lähteä tarhalle, ennen kuin pitää säntäillä kohti TAKKia. Tentti on heti ekalla tunnilla joten koulun päässä ei enää kertailla mitään ei. Oletan valmistautuneeni riittävän hyvin, eiköhän tentistä läpi pääse. En tosin niin hyvin kun olisin tahtonut mutta siihenkin on omat syynsä kuten nyt eilisen päivän kulku.

Minun alkuperäinen ajatuksenihan oli alkaa lukea ja kirjailla asioita muistiin HETI kun saan viimeisenkin kouluunlähtijän ovesta ulos. Maanantai-iltainen löytö prinsessan päästä muutti ajatuksen ja päivän kulun ihan himppasen toiseksi. Seitsemältä aamulla minulla pyöri jo pyykkikone ekaa satsiaan, jauhelihat päivän ruokaan oli sulamassa kasilta, puoli yhdeksältä olin saanut speden vietyä ja asettelemassa pastakastiketta hautumaan, himpan ennen yhdeksää kiikutin pyykkejä ylös ladattuani toisen koneellisen.

Yhdeksän kanttiin petailin meidän petiimme uusia lakanoita, kiikutin prinsessan sängystä petivaatteita pesuun ja hetken päästä istuin jo autossa huristellen apteekkiin. Ja totta tosiaan, siellähän minä tein sitten löytöjen löydön! Aiemmin tämä ei ole silmiini osunut joten olisiko tosiaan niin että Nyda on uusi tuote? Oli tai ei nappasin sitä hyllystä parin Linicin-shampoon lisukkeeksi, ne ostin näet tyyliin itselleni varmuuden vuoksi käsittelyyn ja toisen hätävaraksi kaappiin.

Siinä aamutuimaan jo ennen ensimmäistäkään kunnon liikettä mihinkään suuntaan olin jälleen kerran pelmannut speden nupin kamman kanssa läpi, hinkuttanut junnun nuppia ja kampaillut omaa päätäni täikamman kanssa pitkään ja hartaasti vessan valkoisen lavuaarin yläpuolella. Ei, ei mitään kenenkään meidän päässä, ei edes saivareita. Ehkä tosiaan on niin että prinsessan hiukset on vaan niin julmetun paksut ettei niitä kaikkia saivareita ole sieltä edes huomannut sen paremmin prinsessa itse kuin kukaan muukaan.

Tai ehkä vika onkin ollut siinä että prinsessa on saanut ihan itse laitella täishampoot päähänsä molemmilla aiemmilla käsittelykerroilla, olkoonkin että minä olen hinkutellut tämän päätä vaikka miten ja paljon tämän köpöteltyä pää shampoossa näkysälleni? No, nyt ei ainakaan ole sitä pelkoa ettei ainetta ole ollut päässä riittämiin tai joka ainoassa kohdassa, neiti näet istui pesuvadin päällä olkkarissa minun tuuppiessani suihketta hiuksiin ja kammatessa täikamman kanssa suortuvaa kerrallaan aineen peittoon.

Himppasen prinsessa ehkä kapinoi sitä että ainetta ei saanut pestä pois puolen tunnin vaikutusajan jälkeen. Himppasen prinsessaa otti ehkä kupoliin sekin että aineen piti antaa kuivua vähintään kahdeksan tuntia puolen tunnin vaikutusajan jälkeen tehdyn kampailun päälle. No, oletanpa että nyt ainakaan neidin päässä ei ole yhtä ainoaa elävää saivaretta, neiti kun muisti pesuajan koittaneen vasta yhdeksän tuntia aineen laittelun jälkeen.

Yhteentoista asti minä pyörin kuin väkkärä täytellen ja tyhjennellen pyykkikonetta, kiikuttaen pyykkejä kuivumaan, kokkaillen sapuskaa ja vaihdellen petivaatteita. Siinä samalla nakkailin shampoon omaankin päähäni, totesin ettei siellä edelleenkään ole mitään mikä tarttuisi täikampaan edes käsittelyn jälkeen ja tyhjensin vielä kaupan päälle tiskikoneen, huutelin prinsessan syömään ja mätin omaankin napaani annoksen sapuskaa.

Loppupäivän kulun voineekin jokainen arvata. Minä luin. Kirjoitin. Luin. Kirjoitin. Keitin kahvia. Luin. Kirjoitin. Piipahdin automaatilla nostamassa rahaa pojalle 17v joka sai joululomatöistään palkan ja oli lähdössä ostamaan itselleen ihkauutta läppäriä. Samalla pyörähdin noutamassa speden tarhalta. Luin taas. Ruokin tenavat. Siivosin keittiön. Keitin kahvia. Luin. Kirjoitin. Luin. Kuuden jälkeen juoksutin viimeisen pyykkikopallisen vaatteita kuivumaan ja vielä hetken luin. Kasilta totesin että nyt en enää kyllä lue.

Dyadit ja Eriksonit ja mesosysteemit hyppi vinhaa vauhtia silmissä ja siitähän sen jo tietää että kohta on edessä ylikunto ja aivot tyhjenee kaikesta sinne ajetusta. Joten jaa. Nyt ajattelinkin sitten kerrata muistiinpanoni, laitella sen päälle itseni kuosiin, alkaa kuositella spedeä, herätellä koululaisia ja suunnata vähitellen sinne tarhan suuntaan. Oooh! Eiköhän tämä tästä suttaannu, eikö? Ja jos ei niin hei, aina voi tentin uusia!

Ei muuta kuin oikein kivaa keskiviikkoa kaikillen ja se on moro!

Enpä nyt muista olenko aiemmin maininnut siitä että väliovemme, siis se joka könöttää kylmän kuistin ja lämpimän (hehheh!) eteisen välillä on vuodelta 1999 ja nähnyt parhaat päivänsä lämmön pitämisen osalta vuosikausia sitten. Tästä nimenomaisesta syystä olemme jo aikoja sitten hankkineet mm infrapunalämmittimen pikkueteisen oviaukon yläpuolelle ja himpankin kovemmilla pakkasilla roudanneet vielä öljytäytteisen lisälämmittimen eteisen nurkkaan jolloin se pahin kylmän puskeminen on edes himppasen vähentynyt.

Sehän puskee lattiaa myöten, miten muutenkaan, ja koska väliovi on tiivistettykin jo ainakin neljästi, viidesti, kuudesti, ehkä jopa kymmenesti niin arvaahan sen että vuosi vuodelta sitä kylmää puskee silti enemmän ja enemmän ja enemmän. Viime talvena ongelma ei tuntunut niin merkillisen karsealta, liekö siksikin että täältähän oli koko lauma pois päivät ja illat oli niin hektistä menoa että esim allekirjoittanut ei juurikaan ehtinyt vain olla ja istua ennen kuin juuri ennen sänkyyn rämähtämistä.

Luonnollista lie sekin että se kylmän puskeminen kohdistuu pahiten juuri keittiöön sillä tottahan meidän välioveltamme on suora kulku isomman eteisen poikki sinne. Yhtä luonnollista lie se että minä vietän suuren osan ajastani juuri keittiössä, etenkin nyt kun teen kouluhommia kotosalla. Eilen sain tosin tarpeekseni jatkuvasti jaloissa tuntuvasta kylmyydestä ja luin tenttialueen läpi sängyssä peiton alla makoillen.

Tämän jälkeen siirryinkin touhuamaan hetkeksi keittiöön, sitä kautta yläkertaan pyykkien pariin ja ei aikaakaan kun ukkokin jo kotiutui, minä lähdin noutamaan spedeä tarhasta ja palattuani koetin keskittyä istumaan keittiön pöydän ääressä tenttialuetta selaten. Siis koetin, sehän kuuluu sarjaan Mission Impossible, juu nou, spedellä kun oli miljoonittain asioita tarhapäivän jälkeen kerrottavana ja tottahan se Mikki Hiiren kerhotalo-leffan juonikin piti huudella olkkarista kerran jos eräänkin.

Eipä silti, ruokaakin piti ryhtyä laittamaan, minä kun olin sopinut lähteväni viiden kanttiin kiikuttamaan teinin ex-kämppiksen, "adoptiolapsen" kissaa sille löytämääni uuteen kotiin naapurikuntaan. Niin "adoptiolapsi". Voi kuinka tämän elämä onkaan ollut yhtä sotkua siitä asti kun teini muutti pois sieltä. Tai oikeastaan se sotku alkoi jo siitä kun tämä sai kenkää koulusta syyskuulla mutta teinin tämän kanssa asuminen piti sentään jotenkin vielä lankoja nipussa.

Masentunuthan tuo lapsiparka on, se on tosiasia. Siihen samaan kun osui vanhempien muutto pääkaupunkiseudulle, ero pitkäaikaisesta tyttöystävä ja vaikka mitä. Autokin hajosi. Välit äidin kanssa oli kovin kovin kaukaiset. Eikä tyttö tietenkään viihtynyt enää yksin asunnossaan vaan alkoi yöpyä vuoroin teinillä, vuoroin ex-tyttöystävällään. Voi huoh. Tytön kissan teini otti itselleen asumaan sillä neitosenhan oli tarkoitus lähteä eilisessä satsissa armeijaan mutta siihen tämä haki nyt lykkäystä.

Ja se kissa taas. Se mokoma oli haettu navetasta syyskuun alkupäivinä. Puolivuotiaana. Ja tietäähän sen, maaseudulla navetassa elänyt katti, siitä on kuulkaa sisäsiisteys kaukana. Aika hyvin tuo oppi käymään astialla ex-kämppiksellä asuessaan mutta annapa olla kun tämä siirtyi teinin pieneen yksiöön teinin pentukissan seuralaiseksi. No, todettakoon että teinin sänky on kaatopaikkakamaa. Teini itse nukkuu sohvalla jota kissa ei ehtinyt keksiä käyttää mielenosoitusvessanaan. 

Tämä karmeus selvisi, siis tämä teinin sängyn kunto, minulle joulupyhinä kun teini kyseli ensin sijauspatjan pesuohjeita. Ennen joulua sen muuttoruljanssin asetuttua minä en ehtinyt siellä teinillä piipahtelemaan eikä siihen toki ollut oikein tarvettakaan, teini kun kuuluu puolillepäiville nukkujiin ja pyörähti usein heti töistä päästyään meidän kautta. Tämä karmeus selvisi kun ukko suuntasi asentamaan teinille digiboksin kanavia uudemman kerran.

Ukon ilme oli sanoinkuvaamaton kun tämä sieltä palasi. Kämppä haisi kuin rankki eikä suinkaan siksi että siellä olisi ollut sotkua, ehei. Siistiähän siellä oli, teinistä kun on sukeutunut ainakin tilapäisesti varsinainen imurin heiluttelija ja paikkojen puunaaja. Mutta se haju. Sieltä se, sängystä, oikein käryämällä kärysi eikä siihen auttanut yhtään vaikka teini kuinka puunasi, putsasi ja tuuletti ja sijauspatjan pesu vain pahensi asiaa. Katin kusaisutapoihin taas ei auttanut yhtään se että teini siivosi ja siivosi pissa-astiaa niin että sinne sopisi suunnilleen kuninkaankin pyllistää.

Ennen uutta vuotta ilmoitin hyvin tiukkaan sävyyn että ei kuulkaa nyt käy. Kohta se käry ei edes lähde sieltä pirtistä. Leviää rappuun. Teini saa varoituksen. Ja kenties vielä häädönkin. Ehei. Tämä ei nyt kertakaikkiaan käy ja katille on PAKKO tehdä jotain. Teini ja neitonen nyökytteli. Totta. He laittavat ilmoituksia katista ja jos sitä ei kukaan huoli, joka olisi tosin kovin kovin harmi sillä omakotitalossa tai maalla alle vuoden ikäinen katti olisi varmaan omiaan, niin ehkä se sitten pitää lopettaa.

Ennen mökkireissuamme homma ei tietenkään edistynyt yhtään. Ehei. Mökiltä palattuani kysyin jätettyjen ilmoitusten määrää ja mahdollisesti jatkuneiden tuhojen määrää. Ilmoituksia nolla, mielenosoituspissoja lukemattomia. Lauantaina laittelin tutuilleni, niille joiden tiedän asuvan joko maalla tai jossain syrjemässä viestit naamiksen kautta ja kas, lauantai-iltana kuuden kanttiin katille oli jo potentiaalinen ottaja.

Peltoja ja metsiä kun olisi ympärillä katin kulkea, talossa tilaa ja joka toisen viikon isänsä kanssa asuvat lapset enemmän kuin innokkaita saamaan jonkin lemmikin myös sinne isälle kun äidilläkin oli koira. Että jos vain passaisi? Ja olisihan sitten hänelläkin seuraa silloin kun lapset on äidillään. Jes! Nuoruusvuosien kamut todella rokkaa näissä jutuissa ja niinpä katin siirto sovittiin maanantaille. Teinille ja ex-kämppikselle uusi omistajakandidaatti kävi kuin nenä päähän ja eksän kanssa sovin että tämä noutaa teinin sängyn ja kiikuttaa sen kaattikselle kunhan katti on vaihtanut asuinpaikkaa.

Viiden kanttiin kattia lähdettiin sitten tosiaan viemään, minä, teini ja neitonen. Katti ihastui oitis paikkaan, yhtäkkiä ympärillä olikin tilaa! Kuinkahan paljon sitä reppanaa on ahdistanut ahtaat tilatkin vielä kaupan päälle? Ex-kämppiksellä niitä huoneita oli sentään kaksi, teinillä vain yksi ja pieni keittokomero. Mikä parasta myös vastaanottavapää ihastui salamana kattiin. Koska katti nyt kuitenkin on ollut muutaman kuukauden sisäkissana niin ulkototutuksen he aikovat aloittaa hitaasti ja varovasti jo ihan siksikin että katilla tuskin on kunnon talvikarvaa nyt päällään ja toiseksi ehkä sen on kuitenkin syytä ensin kotiutua uuteen paikkaan, muutenhan tämä saattaa ottaa ja ampaista menemään eikä takaisin löydä.

Siinä samalla vaihdettiin kuulumisia vanhojen kamujen osalta, juotiin kupposet kahvia, juteltiin kaikki kattiin liittyvä ja sovittiin että väliaikatietoja on luvassa. Kotimatkalla sekä teini että neitonen vaikutti kovin tyytyväisiltä katin uuteen asuinpaikkaan ja minä ehdin kunnolla juttelemaan "adoptiolapsen" kanssa. Itkuhan tuolta meinasi päästä sillä asiat on juuri nyt sillä mallilla että ehkä tästä alkaa se ylämäki taas elämässä.

Äidille ja isäpuolelle on viimein kerrottu miten elämä tällä hetkellä sujuu ja vaikka aluksi äiti suuttuikin tytölle, varmasti pelästystään, järkytystään ja pettymystään, niin hyvin tämä on nyt leppynyt. Ja miksi tuo ei olisi pelästynyt? Eiväthän he näe enää oikein ollenkaan ja äidillä on varmaan ollut se kuvitelma että neitosella menee ihan yhtä hyvin kuin aiemminkin. Katsotaan nyt mihin suuntaan tämä tästä nitkahtaa mutta uskaltaisin sanoa olevani varovaisen optimistinen.

Seiskan aikaan olin viimein kotona ja siis apua. Mitä pidemmälle ilta meni niin sitä kylmempi koivissa oli. Kun kympiltä painelin sänkyyn ei mennytkään kuin kotva kun jalkoja alkoi särkeä. Vielä puolen yön jälkeenkin vasen jalka oli kuin liekeissä eikä täysikuu mitenkään auttanut unensaannissa. Puoli kolmelta minä viimein nukahdin. Herätäkseni puoli viisi. Nukahtaakseni takaisin ja herätäkseni ukon kellon soittoon viideltä. Sen jälkeen uni ei sitten enää tullutkaan. Voi rähmä!

No, tänään jatketaan lukulinjaa. Siihen väliin kiskaistaan tosin uusintakäsittely täitöhnillä, niitähän kun hoideltiin TAAS kerran pois juuri ennen mökkireissua. Että mä olen täynnä täitä! Prinsessa valitti pääkutinaa eilen illalla ja toki se uusinta olisi ollut muutenkin tänään edessä mutta olin ihan suunnitellut sen iltapäivään kun prinsessa palaa kotiin. Muiden päät on onneksi edelleen täysin kutina- ja elämävapaat mutta prinsessan nupista löytyi jälleen yksi juuri kuoriutunut täi, niin pieni ja valkoinen se vielä oli.

Pitäisiköhän minun käsitellä tämän nuppi vielä kolmanteen kertaan taas 10 päivän kuluttua? Oman nuppini aion ihan varoiksi ottaa myös käsittelyyn tänään, petivaatteet vaihdan kaikkien sänkyihin (nyt sanon kyllä pahasti ja totean että vttu jos jotain täynnä olen niin JATKUVAA seitsemän ihmisen petivaatteiden pesua!!!) ja poikien päät käyn läpi kamman kanssa taskulamppua apuna käyttäen. Että repii!

Vaan jaa. Nyt taidan siirtyä suosilla tutkailemaan koululaisten herätyksiä. Niin ja speden kuontaloa ennen tarhaan lähtöä. Sitä on kyllä tullut tutkailtua päivittäin mutta sen eilisiltaisen täin löytyminen sai jotenkin taas sätkimään seinille. Taidan pestä prinsessan peiton ja tyynytkin tänään, en vain niitä petivaatteita sillä jotenkin minua alkaa ihmetyttää että miten tämän päästä niitä on niin hiivatin pitkällistä saada pois? Toisaalta, prinsessan kuontalo on kyllä superhypervahva ja neiti on itse laitellut aineet päähänsä näinä käsittelykertoina joten jaa, taidanpa muuten minä levittää ne tänään.

Vaan niin. Nyt tosiaan siirryn toiseen suuntaan. Se on moro ja viettäkää kivakivatiistai!