Äiti jonka elämä on säätöä sinne tänne ja tonne. Mielialat vaihtelee, äiree pitää ja muksutkin saa osansa ukosta puhumattakaan. Saatan tähän blogiin nakata ihan mitä sattuu aina mietteistä ruokaohjeisiin, käsitöistä remonttihullutuksiini. Ainoa mikä on varmaa on se että tekstiä saattaa sivulle tulla miten sattuu. Sen verran voin esitellä itseäni että olen kuuden lapsen äiti. Ei, en ole lestadiolainen saati muukaan "uskon ihminen", normi kristitty lähinnä jonka usko perustuu lähinnä siihen että joku tuolla jossain on. Lasten lisäksi perheeseen kuuluu ukko. Ukko painaa kahta vuoroa tehtaassa, kesät hillutaan pääasiallisesti mökillä keskellä "ei mitään", talvet sitten "lusitaan" täällä esikaupunkialueella ja haaveillaan välillä muutosta maalle. Tässäpä tämä pähkinänkuoressa, alkua olenkin blogiin kirjoittanut jo joulukuulla mutta tyytymättömänä poistinkin jo osan ja aloitan lähes puhtaalta pöydältä. Tervetuloa minulle, sinulle ja teille! Minuun voit ottaa yhteyttä myös sähköpostitse niin halutessasi.
irkku1972@suomi24.fi
Tosin jäin miettimään että näinköhän minun pitää tehdä vielä yksi hyydykekakku lisää sillä tiedän ainakin oman lapsilaumani olevan kovin perso sille. Hmmm... Vaan niin! Muilta osin hommat on hyvällä mallilla. Tänään kurvailen imurilla pitkin torppaa ja sen päälle pesen lattiat, niin ja pölyjen pyyhintääkin on toki luvassa, ja sen jälkeen sisätilat alkaakin olla kuosissa. Miinus kuisti, joka on rippijuhlakapineen itsensä siivottava sillä niin meillä on muutkin rippikapineet joutuneet tekemään.
Hieman minua tosin ihmetyttää tämä väsymys. Ei voi ymmärtää. Se energiapiikki jonka kanssa olen tottunut usein touhuamaan, se ei ole ilmestynyt nyt kertaakaan. Jokainen työ on tullut tehtyä pakottamalla, hieman kuin väkipakolla ja työn valmistuttua olo on ollut jokseenkin uuvahtanut. Kuten nyt eilen.
Pesin vessan katosta lattiaan ja lattiasta kattoon, hinkkasin keittiön kaikki pinnat aina kaapin ovia myöten ja riepotin lasten kapineita paikoilleen. Siinä samalla heivasin pyykit kuivumaan ja kas, puolilta päivin olin vähintäänkin puolikuollut. Minun PITI ryhtyä pintojen pyyhintään myös olkkarissa mutta en vain saanut aikaiseksi. Sen sijaan touhasin pellillisen pizzaa ja arvatkaapa mitä tapahtui ruokailun jälkeen.
Niinpä niin. Olin puoliunessa likipitäen tunnin. Siis kyllä, ja ihan makuuasennossa. Ei vain jaksanut enää pysyä pystyasennossa, ei niin millään. Ja minä olin sentään nukkunut puoli seiskaan aamulla joten aikaista herätystäkään ei voinut oikein syytellä. Ei voi ymmärtää ei. Enkä minä suinkaan ollut noustuani ja kahvikupposen juotuani yhtään sen pirteämpi. Ehei. Olin hieman kuin zombie, jos tarkkoja ollaan. Heittelin astioita koneeseen ja vaeltelin kahvikuppi kädessä pitkin alakertaa.
Seiskan aikaan sain sen verran virtaa itseeni että kiikutin speden leluja pois olkkarista. Osa päätyi vinttiin, osa puolestaan junnun huoneeseen sillä hei oikeasti. Autoratoja olkkarissa, ush. Saatuani speden oikoselleen kasin aikaan olin ihan valmis itsekin oikaisemaan mutta en sentään niin tehnyt. Sen sijaan istahdin nojatuoliin ja viimeistelin virkkaamani ponchon leikkaamalla ja solmilla tuhat ja sata hapsua. Tai siltä se tuntui, ei niitä oikeasti niin montaa ollut.
Olisi kieltämättä erinomaista tietää mistä tämä väsymys oikein johtuu. Onkohan vitaamitasoni ihan hanurillaan vai mikä on, yleensähän minä olen kuin sähköjänis ja etenkin tähän aikaan vuodesta kun kesä on tulossa ihan tuolla nurkan takana. Nyt en. En alkuunkaan. Voi huoh. No, ehkäpä tilanne korjautuu monivitamiinipillereillä, syytä ainakin olisi sillä jotenkin en tunne itseäni tällaisena puoliuuvahtaneena.
Innostusta minusta onneksi löytyy edelleen, kuten varmasti olette huomanneetkin, mutta ei samalla tavalla samoihin asioihin kuin aiemmin. Hopotushan on ollut nyt ihan ykkösinnostaja muutaman päivän ajan eikä se juuri huonommaksi jää lätkäkään. Lätkän suhteen olen tosin ajautunut pattitilanteeseen. Minähän en viime vuonna seurannut yhtä ainoaa peliä telkkarista, en yhtä ainoaa. Taikauskoisena ihmisenä totesin jo kisojen alkaessa että ehkäpä minun ei parane niitä pelejä katsella tänäkään vuonna sillä niin, turpiinhan niissä on tupannut aina tulemaan jos olen katsellut.
Niin paitsi vuonna 1995 jolloin tuijotin pelit haukan katseella ja Suomi voitti ensimmäisen mestaruuden ikinä. No, viime perjantaina tuijotin sitten Suomen pelin ja miten kävi? Turpaan tuli niin että heilahti! Voi apua! Sunnuntaina pysyttelin kaukana töllöstä ja kas, turpaan tuli taas mutta olisiko tuo ollut sitten perjantain katselun nollaava peli? Mene ja tiedä, eilen pysyttelin kaukana AVA-kanavasta koko illan. Ihan vain varoiksi.
Yhdessä kohtaa ekaa erää seurasin tuloksia Twitterin kautta mutta senkin lopetin samantien kun USA tasoitti. Juu ei. Ei parane. Katsella. Tai seurata. Ja kas, voittohan sieltä tuli kun päätin pysytellä kaukana kaikesta vähänkin kiekkoon liittyvästä joten hurraa! Lauantain pelit missaan ihan suosilla ja toisaalta, enpä minä television ääreen ehtisikään. Sunnuntaina saattaisin ehtiä siinä kohtaa missä pelit tulee mutta ei. Ei parane. Pläääh.
Ai niin, yksi lievää innostusta aiheuttava lisähuomio on tehty. Eilen illalla pihassa mönki kevään ensimmäinen siili. Tai siis minulle se oli näköhavaintona ensimmäinen tältä keväältä. Nuuskutti ruokintapaikan tarkasti läpi ja siirtyi lopulta lintujen ruokajätösläjää kuopimaan. Nyt olenkin sitten kahden vaiheilla pitäisikö minun kuitenkin ryhtyä siilien ruokintaan tänäkin suvena vai ei, se viimekesäinen ketun jäljiltä syötynä löytynyt siili kun saa miettimään asiaa kahdesti. Ehkä jopa kolmesti.
Vaan jaa. Luulenpa kuulkaa että siirryn aamu-uutisten kautta touhujen pariin. Imuria nyt ei viitsi ihan vielä huudattaa mutta niitä pölyjä voisi toki jo himpan rätillä huiskia. Se on siis moro ja viettäkää kivakiva perjantai, minä pyrin samaan!
Muistutanpa vielä uudemman kerran hopottajista sillä jösses iivari sentäs että jaksan olla moisesta palvelusta innoissani! Selvennänpä tässä samalla sen verran, että toisin kuin Buzzadorilla, kutsuja ei tule ainoastaan sähköpostitse vaan ihan aluksi voit bongata alkaneen kampanjan Hopottajien omilta sivuilta sisäänkirjauduttuasi. Näkyviin tulee ne kampanjat joiden kohderyhmään sovit ja toisinaan kampanjatiedoissa saattaa olla muutama tarkentava kysymyskin.
Eli jes, enää en ole vain ja ainoastaan sähköpostin varassa, minua kun hieman riepaisi kun perjantaina aamupäivällä kurkkasin sähköpostini eikä sinne ollut ilmestynyt mitään uutta ja maanantaiaamuna kuuden kanttiin kun kurkin sähköpostia uudelleen olikin siellä Buzzadorin kampanjakutsu. Sikäli se riepaisi että kutsu oli ilmestynyt sähköpostiin perjantaina iltapäivällä ja kampanjaan ilmoittautumisaika oli päättynyt sunnuntaina klo 24:00. Höh!
Jos siis hopottajat kiinnostaa niin kannattaa käydä kurkkimassa hopottajien sivuja ja toisaalta taas jos innostut liittymään niin muistapa käyttää linkkiä ja kirjata rekisteröitymiskoodi HOP9323 rekisteröitymiskaavakkeeseen. Helppoa kuin heinänteko ja tämä ainakin on ihan intopiukeana moisesta palvelusta sillä sinnehän voi kirjata itsensä sisään koska vaan ja tutkiskella onko itselle sopivia uusia kampanjoita ilmestynyt näkyviin.
Eilinen aamu meni pitkälti kaupoilla pyörähdellen. Salaattiainekset ja voileipäkakun koristelut on kokolailla ainoat jotka hankintalistalta vielä uupuu, muuten aletaan olla suht valmiita. Siis ostosten puolesta, ei muuten. Teinin kanssa touhasimme päivällä suklaahyydykekakut valmiiksi ja sen jälkeen keskitinkin tarmoni lähinnä kotihommiin aina siihen asti kun oli aika hakea spede tarhasta.
Ilmahan oli aivan mahdottoman ihana eilen! Senkin vuoksi totesin speden haettuani että ei kai tässä sisätiloihin koikkelehdita, eiköhän ihan suosilla suunnata pihahommien pariin sillä kukkapenkit oli edelleen talven jäljiltä hoitamatta. Kyllä kevät on kertakaikkisen ihanaa aikaa! Ruokkosin etupihan kiven ympärille kaivamani kukkapenkin ja totesin että kas, pionihan on ehtinyt puskea itselleen jo liki kymmensenttiset alut vaikka olin tarkoituksella antanut sen olla viimevuotisten varsien alla piilossa.
Huonommaksi ei jäänyt pähkämökään, viime keväänä siirretyt alut oli lähteneet jo villiin kasvuun vaikka kuinka viettävätkin aikaansa varjoisalla puolella kiveä. Pikaisesti pyörähdin vielä talon takakivenkin juurella tutkimassa tilannetta. Liljat oli jo aiemmin herättäneet huomioni, ne ryökäleet kun oli ehtineet parinkymmenen sentin mittaan vaikka penkki oli vielä ruskeanaan viimevuotisista kasvijäänteistä. En sitten tietenkään muistanut heti touhua aloittaessani että penkin etureunaan olin siirtänyt kuunliljat.
No, saivatpa ainakin kunnon herättelykutitukset, tosin johan noistakin näkyvillä oli sentin suipot. Totesinpa siinä samalla että ehkäpä kukkapenkkiä olisi taas aika laajentaa ja kenties himppanen siirrellä alkuja johonkin suuntaan. Tarhalilja kun on innostunut tosissaan rönsyämään pitkin kukkapenkkiä sen jälkeen kun sen vuosia sitten siihen siirsin löydettyäni yhden kituisen taimen pihamaalta.
Kukkapenkeistä kipaisinkin pikana ruokkimaan tenavat, nakkomaan puhtaat vaatteet kaappeihin ja ei aikaakaan kun huomasin kellon ehtineen jo likelle kuutta. Loikka autoon ja kohti työkaverin kotia ja kas, iltapuhteiksi kaivelinkin narsisseja kirsikkapuun juurelle. Muutenkin ruokkosin kirsikkapuun alustaa, siinä kohtaa kun olen tehnyt pienimuotoisen suunnitteluvirheen ja kivittänyt kohdan. Yksi niitä harvoja kohtia pihassa missä ei suostu MIKÄÄN kasvamaan kunnolla, johtuen kaiketi lähinnä siitä että aurinko paistaa suunnattoman kuumasti siihen koko päivän.
Sammalleimua siihen aikanaan asettelin ja se on toki innokkaasti levinnytkin mutta toinen reuna alueesta on keskittänyt tarmonsa lähinnä istutusten tappamiseen. Luulenpa että nyt kun kivet on maassa lojuneet likipitäen kymmenen vuotta niin siinä kohtaa alkaa olla maatakin jo sen verran reippaasti että siinä saattaisi jopa nurmikko viihtyä. Luulenpa että kivet tulevat siis vähin erin peittymään mullalla ja nurmikko saa jatkaa etenemistään kohti kirsikkapuun juurta, sammalleimu tosin ei anna sen vallata omaa aluettaan ja se on hyvä se.
Istutus osui juuri eikä melkein oikeaan kohtaa, mitä narsisseihin tulee, sillä muutama tunti ja kas, taivaalta vihmoi vettä. Niinhän minä sen olin himpan ajatellutkin forecan sääkarttoja kurkittuani. Tänään pitäisikin sitten kaiketi sataa suunnilleen koko päivän joten sisähommiksi menee. Hyvä niin, josko saisin taloa raivattua siihen malliin että ihan aikuisten oikeasti ei tarvitsisi ennen niitä kekkereitä enää muuta kuin tehdä loput tarjoilut, noutaa astioita sieltä täältä ja pyöräyttää imurilla kurvit lauantai-illan ratoksi.
Vaan jaa. Luulenpa että siirryn vähin erin nautiskelemaan aamukahvista ja kotvan istuskelustakin ennen kuin ryhdyn toimeen. Se on siis moro ja viettäkää kivakivatorstai!
Ei se mennyt ihan niin kuin Stromsössä ei. Toisin kuin suunnittelin niin en todellakaan saanut aikaan alkuunkaan niin hurjissa määrin hommia, en todellakaan. Toisaalta, keittiön "ongelmapesäkkeet" tuli kyllä hoidettua ja siinä lomassa pestyä pari koneellista pyykkiä ja touhattua erinäinen määrä ruokaa että ei se nyt ihan persiilleenkään mennyt, ei. Silti.
No, onpa selvät kuviot tälle päivälle, teinin pitäisi tulla täräyttää itsensä paikalle hyvissä ajoin, pyöräytämme yhdessä speden tarhaan ja suuntaamme kaupoille. Ostoslistalla on mm voileipäkakkuemmeet, hyydykekakkuemmeet ja erinäinen määrä muuta juhliin tarvittavaa kapinetta, kuten nyt kertakäyttölautaset, haarukat jne jne. Samalla kurkkaan löytäisinkö prinsessalle vaatetta juhliin sillä prinsessahan on himppasen hankalahko näissä jutuissa.
Ihan vain tiedoksi; hän ei sitten mitään hiivatin mekkoa päälleen laita. Ah. Toisaalta, eipä niissä mekoissa yleensä olekaan ollut hänelle passeleja vaihtoehtoja, ei ainakaan ihan tuosta vaan löydettäviksi. Suuri osa eilisestä meni suunnitelmien hiomisessa. Nyt on tiedossa sekin että spede, junnu ja prinsessa ei lähde kirkkoon. Jes! Ehdin jo kauhulla miettiä mitä siitäkin tulee. Teini kun ilmoitti eilen ettei hän oikein välittäisi sinne kirkkoon lähteä joten mikäs siinä.
Helpottaa kummasti kuvioa kun tietää että teini ja adoptiolapsi laittelee tarjoilupöydät kuntoon ja vahtii tenavat sillä aikaa kun me istumme kirkossa. Siinä samalla mietimme tahtijärjestyksen valmiselujen suhteen, aika helppoa niitäkin tehdä kun hommat on jaettu päiväkohtaisesti tehtäviksi. Poika 17vkin pyörähteli kotona siinä suunnittelujen lomassa ja nakkasipa tuo siinä samalla muovikassillisen pyykkiäkin äitinsä kätösiin.
Niin, en tainnutkaan muistaa kertoa siitä kuinka minulle, toki, laulettiin äitienpäivänä ja onnittelujakin satoi mukavasti mutta esitettiinpä minulle siinä onnittelujen jälkeen tiukkasanainen kysymyskin; etkö sä siis enää OLLENKAAN pese pyykkiä täällä kun hän ei löydä yksiäkään boksereita mistään. Aha. Pyykkikopat on kylläkin kokolailla tyhjinä että josko nyt ei lähdettäisi äidille moisesta mutisemaan. No sitten poika 15v taatusti käyttää hänen boksereitaan ja vielä useampia kerralla kun niitä ei ole missään.
Päivällä kun pojan 17v tyttis isosiskonsa miehen kanssa tuli noutamaan poikaa laittoi tämä samantien myös pojan ruotuun. Että kun sinä nyt hukkaat niitä vaatteitas aina mihin sattuu. Ja onhan se nyt niin että sinä lähdet HETI ruokailun jälkeen etsimään niitä vaatteitas kun niitä on takuulla pitkin kyliä. Ilmanko poika pyysi eilen kauniisti anteeksi samalla kun sen pyykkikassinsa toi, vaatteet kun oli löytynyt iskän pyykkikorista ja seisseet siellä vaikka kuinka ja kauan. Niin, niiden pyykkien seassa oli, hups, yhdeksät bokserit.
Poika pyörähti siinä kotona käydessään myös armeijan terveystarkastuksessa, hänelle kun tuli kutsuntalaput nyt keväällä. Samalla kävi selväksi sekin että näkö on huonontunut niin paljon että edessä on silmälasien hankinta. Voi sanonko mikä. Poika luuli että niihin saa alennusta kunhan hakee ne ennen kuin täyttää 18v ja voin kertoa että pojan ilme oli näkemisen arvoinen kun tälle selvisi ettei niihin mitään alennuksia saa, oli sitten 18v tai 6v.
Tajusipa tuo siinä samalla laskea yhteen yksi plus yksikin; ilmanko äiti ei uusi omia lasiaan oikeastaan ollenkaan, sillä junnun lasejahan uusitaan suht taajaan. Tänään poika suuntaakin sitten optikolle näöntarkastukseen ja se on sitten myötä selvää pässinlihaa se rillitouhu. Samalla lienee sanomattakin selvää että äiti siirtää jälleen vuodella omien lasiensa uusintaa sillä syksyllä on edessä junnunkin lasien uusiminen. Huoh.
Vaan niin. Muilta osin eiliseltä ei olekaan paljon kerrottavaa. Tai jaa, toteanpa että istahdin teinin kanssa Kelan tuoliin kello 14:15 ja totesin että ei voi olla totta. Spede saa olla tarhalla neljään asti jos jono liikkuu tätä tahtia, meitä ennen kun paikalla oli jo odottajia 6 ja kellonviisarien käännyttyä 14:40 aikaan vain yksi edellämme olleista oli päässyt sisään. Just. Tähän kohtaan osuukin sitten se hatunnosto; jostain takahuoneesta porhalsi joku rouvaskainen joka kysyi onko kenelläkään VAIN kopiontitarvetta.
Minullahan oli, sitä palkkanauhaa kun olin tuomassa ja kas, pari minuuttia ja pääsimme ovista pihalle. Siinä odotellessa ehdin laittaa teinin kännykän nettiyhteydenkin kuntoon, tämä kun vaihtoi itselleen liittymän jossa on rajaton netti mutta kas, netti ei toiminutkaan. Voi teini teini. Asetusviesteillä on ihan oma syynsä miksi ne tulee... Huoh.
Ja nyt. Siirrynpä kuosittamaan itseäni sillä seiskan pintaan alkaa tenavien herättely ja kasin kanttiin pitäisi olla jo tiukasti kiikuttamassa spedeä tarhan suuntaan. Se on siis moro ja viettäkää kivakivakeskiviikko, minä tulen totta tosiaan pyrkimään samaan.
Siis en millään tapaa välttele nyt tätä siivousurakkaa, enhän? No hyvä on, hyvä on, olen saanut keittiön pahimmat kohteet kuosiin ja pyykkiäkin tuli pestyä jo koneellinen joten ei tässä ihan tekemättöminä olla aamua vietetty. Vaan niin, unohdinpa aamulla mainita eilisestä löydöstäni. Liityin Hopottajiin! Systeemi on himppasen sama kuin Buzzadorilla eli testailua ja rapsailua testailuista, samalla kerron tutuille tuotteista joita on tullut testailtua.
Testin alle päätyi heti ViaPlay-palvelu ja voi pojaat, kyllä nyt kelpaa! Jos töllöstä ei tule katsottavaa eikä jaksa raahautua Makuuniin niin aina voi valita leffan ViaPlayn listalta. Myös tv-sarjoja oli suht mukava määrä joten jippii, jahka saan nämä rippijuhlat näpeistä niin voitte olla takuuvarmoja siitä että istahdan ja nautin leffan tai pari. Nyt on jo katsottuna valmiiksi tenaville parit leffat eli seuraavan kerran kun meillä kitistään siitä että "ei ole mitään katsottavaa" tiedän mitä teen.
Kokeilujakso ViaPlaylla on kaksi kuukautta ja ne kuukaudet on ilmaiset. Kätevää. Kaiken lisäksi palvelun voi peruuttaa halutessaan eli kaksi ilmaista kuukautta testissä ei tarkoita sitä että syksyllä manailisin 9,95 kuukausittaista kustannusta. Jes!
Ja nyt, jos mielenkiintosi Hopottajiin heräsi, niin paas kuule liittyen! Yksi pikkuinen toive tosin olisi, liity joko tästä linkistä tai vaihtoehtoisesti kirjaile liittyessäsi suosittelukoodini eli HOP9323 rekisteröintilomakkeeseen. Itse ainakin innostuin mahdottoman paljon tästä Hopottajien käytöstä, toisin kuin Buzzadorilla ilmoittautumiset kampanjoihin tapahtuu suoraan sivujen kautta eikä yksikään kutsu mene "sivu suun" siksi ettei juuri kutsun paukahtaessa ole tullut katsottua sähköpostiaan.
Tänään pitäisi raahata itsensä, taas, TAKKiin. Olen kuitenkin päätynyt ratkaisuun jonka mukaisesti en sinne liikahda, eilinen päivä kun tuntui vähintäänkin kaivoon heitetyltä istuskelulta. Siis ihan oikeasti; mitä hiton järkeä on istua päivää kuuntelemassa kun kouluttaja lukee dokukameralla kankaalle heijastettua tekstiä ääneen. Siis sitä samaa joka on siellä verkkokoulussa ja jonka voit lukea ihan itsekin. Ei voi ymmärtää.
Ehkä se vielä jotenkin menisi jos kouluttaja vastaisi esitettyihin kysymyksiin tuosta vaan, tietoihinsa nojaten, mutta ei. Kysymysten kohdalla tämä alkaa selaamaan verkkokoulun sivuja tai Ohjaan ja avustan-kirjaa. Siis sitä samaa jota mekin selaamme aika-ajoin ja josta meillä on ollut kaksi tenttiä ja vielä yksi tulossa. Jos tietoa ei löydy kirjasta tuosta vaan alkaa kouluttaja kertoilla ympäripyöreitä juttuja joiden sisällöstä ei kyllä sitä vastausta saa aikaan millään. Huoh.
Koska samaista kouluttajaa on luvassa myös tänään totesin jo eilen tuntien päätyttyä että onhan se nyt niin että minulla on paljon enemmän ja paljon tärkeämpiä hommia kotosalla. Verkkokoulua osaan ihan itse lukea, samoin sitä kirjaa ja hups, osaanpa jopa etsiä tietoa asioista joita ei välttämättä kummastakaan löydy. Eli jep jep, ei TAKKia tänään vaan simppelisti luvassa on kotihommia rajulla asenteella. Josko saisi joitain pskamaisempia kuvioita hoideltua, olis kiva juttu se.
Kaiken lisäksi en ole mitenkään varma olenko täysissä ruumiin voimissa. Minä näet palelin kuin horkkatautinen illalla ja se palelu tuli mukana vielä sänkyynkin. Siellä minä tutisin peiton alla kunnes simahdin unille. Nyt olo on kyllä ihan normaali mutta himppasen se siinä illalla itseä hämmensi. Kuumetta en lähtenyt silti mittaamaan mutta saattaahan se olla että pientä lämpöä oli ilmassa, mene ja tiedä.
Vaan niin, siinä kaiketi tulikin tärkeimmät eilisen koulupäivän osalta. Kotona sitten riittikin enemmän ihmeteltävää ja tehtävää, yllätys. Kuten nyt vaikka se että junnu tuli näyttämään minulle suutaan. Hänestä kun tuntui että toisessa poskessa yläikenen sivulla kasvaisi hammas. Minäpä siis tiiraamaan ja kas, ei se tuntuma väärä ollut. Poskihampaan vieressä törrötti uuden ja upean poskihampaan kärki. Kiva.
Se paikallaan oleva poskihammas heilui hyvin hennosti, junnu oli sitä kokeillut kerran jos eräänkin. Voi kun superkiva. Ei siinä auttanut kuin sanoa lapselle että kyllähän se nyt on niin että seuraavana päivänä on piipahdettava tapaamassa koulun hammaslääkäriä. Junnun silmät levisi kuin teevadit. Siis oikeastiko. Siis pakkoko. Siis repiikö se hammaslääkäri hampaan irti. Voi sitä kauhun määrää mikä lapseen iski, eikä kai ihme sillä liian hyvin on muistissa viimekesäinen hammaslääkärireissu joka meni vähintäänkin käpälään.
Minä lohduttamaan. Muistuttamaan siitä kuinka hienosti se hammas irtosi heti kun paikalle tuli hammaslääkäri joka osaa homman. Kertomaan kuinka se koulun hammaslääkäri kuuluu aivan siihen samaan ryhmään, hammaslääkäreihin jotka todella osaavat hommansa. Ja kuinka hammas kuitenkin heiluu jo himppasen joten se irtoaa tuosta vaan kun hammaslääkäri lähtee sitä irrottamaan. Eipä ne puheet juurikaan poikaa lohduttaneet.
Hieman iltaysin jälkeen alakertaan tallaili verinen mies. Verta oli leualla, poskella, kaulalla ja rintapielissä eikä suinkaan mitään vähiä määriä vaan ihan kunnolla. Hammas puolestaan oli verisen miehen kädessä. Lapsi oli väkisinkin kiskonut hampaansa irti siinä televisioa katsellessa ja unille ryhtyessä. Just. Junnun kipukynnys on totta tosiaan korkea, tiedän, ja vielä korkeammaksi se muuttuu näissä tämänkaltaisissa tilanteissa. Tsiisus!
Pääasia lienee se ettei hammaslääkäriä nyt sitten tarvitakaan. Verenvuodon viimein tyrehdyttyä pääsin kurkkaamaan kunnolla sinne suuhun ja voi kuulkaa, siellähän on todella komea hampaanalku jo näkyvillä. Luulenpa että se siirtyy vielä kasvamaan ihan oikeaan kohtaan sillä puhkeamiskorkeus on kuitenkin vasta aluillaan. Hohoo!
Vaan jaa kuulkaa, luulenpa että ryhdyn vähitellen tutkailemaan uutisantia. Muistaessa totean vielä sen, että prinsessan viikon mummula-asuminen päättyi jo perjantaina tämän vietettyä mummulla kaksi yötä. Nonni. Toisinaan viikko kuluu kaamean nopeasti, kyllä! Ja nyt, se on oikein mukavaa tiistaita ja moro!
On se kyllä ihme juttu että tämä aamu menee pitkälti ihmetellessä ja odotellessa. Pitäisi suunnata manseen, TAKKia olisi luvassa, mutta kun. Töitäkin saattaisi olla tiedossa. Olenkin ilmoittanut työmaalle että kunhan kymmentä vaille kahdeksaan mennessä ilmoittavat niin olen käytettävissä. Se, moneltako mahdollinen tieto sijaistarpeesta työmaalle tulee, onkin sitten toinen juttu. Tästä kun on hinkattu ja hoettu nyt runsain määrin mutta eipä se tunnu kaikkien kalloon uppoavan.
Jos työaika alkaa kahdeksalta niin aika todennäköistä kaiketi se, että mahdollinen sairastaja tietää onko työkuntoinen jo paljon ennen sitä, tai ainakin siinä kohtaa kun sitä lähtöä ryhtyy työmaan suuntaan tekemään. Oletettavaa lie sekin että sitä lähtöä ryhdytään tekemään hyvinkin puoli tuntia ennen työajan alkua. Viittä vaille kahdeksan tulleet ilmoitukset työkyvyttömyydestä kuulostaakin jokseenkin oudoilta ja suoraan sanottuna, rasittavilta, sillä asiasta on hoettu kyllästymiseen asti.
No, nähtäväksi jää. Otan ihan suosilla, taas kerran, työmaan avaimet kaulaani kun lähden kiikuttamaan spedeä tarhaan ja sitä kautta sinne TAKKiin. TAKKia on luvassa huomennakin ja se on huono juttu se, minä kun ihan oikeasti käyttäisin tämän viikon mieluiten niihin rippijuhlavalmisteluihin. No, samapa kai tuo, onneksi teini puunasi ja hinkkasi yläkerran kuntoon perjantaina ja saimme ne ässätkin tehtyä.
Lauantai olikin ihan mahdottoman ihana päivä. Sielu lepäsi, ei voi muuta sanoa. Meillä oli näet vieras koko päivän. Vieraalla oli neljä tassua, runsaasti karvaa ja reippaasti kokoa. Kyseessä oli siis 10v sakemanniherra joka vieraili isäntänsä ja tämän tyttären johdolla meillä. Ukon nuorempi serkkupoika oli tyttärineen meillä suunnilleen koko päivän ja minä vaadin että koiruus tuodaan sisälle autosta. Voi kuinka mukavaa olikaan kun pitkästä aikaa lattialla makoili koiruus!
Koiruuden lähdettyä minä jäin hämmästelemään sitä kuinka kukaan ei saanut mitään reaktioita. Junnu sentään kaivoi päänsä kerran jos eräänkin koiruuden turkkiin, spede kävi tätä lääräämässä ja silti hengitykset pelitti edelleen. Jes! Kysyinkin hyvin varoen koiranpennun hintaa Inan kasvattajalta ja pitkähköksi puheluksihan se venyi. Asia jäi nyt hautumaan, pentuja kun on mahdollisesti tulossa loppukesällä ja jos näin käy, niin sen jälkeen mietitäänkin asiaa sitten ihan tosissaan.
Kasvattaja antaisi, kuulemma ihan kaikista mieluiten, meille uroskoiran sijoitukseen. Varattuhan ne jo on kaikki, siis mikäli pentuja tulee, mutta sitovia varauksia kasvattaja ei ole ottanut. Melkein tekisi mieli paukutella henkseleitä sillä onhan se nyt aika mahdottoman upeaa että kasvattaja totesi minun olevan listalla ykkösenä mikäli niitä koiruuksia vaan tulee ja mikäli olemme yhden niistä ottamassa. No, tämä jää edelleen hautumaan.
Eilen sainkin sitten kahvit ja voileivän sänkyyn, lapset oli tehneet mitä erinäisempiä lahjoja ja korttejakin sain aimo läjän. Muilta osin päivä menikin suht rennoissa merkeissä, grillasimme porukalla ja ruokailtuamme itse kukin keskittyi omiin touhuihinsa. Minun kohdallani ne touhut keskittyi lähinnä televisioruutuun vaikkakaan Suomen peliä en katsonut. Totesin näet perjantaina että se on aina sama juttu jos satun katsomaan; turpaan tulee.
Eipä se tosin auttanut asiaa eilen millään tavalla vaikka en peliä katsonutkaan; turpaanhan siinä oli tullut. No, aikansa kutakin, luulen mä. Vaan jaa. Luulenpa että siirryn tämän pälinöinnin päätteeksi laittelemaan itseäni koulukuosiin. Toivonpa tosiaan että puhelin pirahtaa sijaisuuden merkiksi sillä oikeasti, nämä kumpikin TAKK-päivä tällä viikolla keskittyy vain ja ainoastaan kalvosulkeisiin, ts kouluttajana toimii koko firman ankein heppu. Se on siis moro ja viettäkää kivakivamaantai, tulen pyrkimään samaan vaikka se ei todnäk olekaan mahdollista.
Aloitanko hyvästä vai pahasta? Se kaikki paha on tällä hetkellä, edelleen, niin pinnalla, että ehkä vuodatan sen ensin. Olen varmasti puhunut, kerran jos eräänkin, täällä blogissa ukon serkkupojista. Siitä, joka vihasi minua yli kaiken kun aloimme ukon kanssa yhdessä olemaan, ja siitä, joka antoi mahdollisuuden ja tilaisuuden olla näyttämättä kuka minä olen. Joka uskoi ja toivoi ja antoi meidän vain olla. Se toinen serkku.
Hänestä tuli aika pian minulle tärkeä ihminen. Minusta tuli aika pian hänelle tärkeä ihminen. Yhdessä teimme remppaa ukon ollessa töissä, huhkimme, touhusimme ja puhuimme. Olen taatusti kertonut siitäkin kuinka serkkupoika on muuttunut vuosien myötä. Mahdollisesti olen kertonut siitäkin kuinka tämä peläytti täysin teinin reilu vuosi sitten kun teini oli lapsenlikkana meidän ollessa siskon ja iskän kanssa illanistujaisissa.
Serkkupojalla on ns leikannut kiinni. On tapahtunut sitä ja tätä, serkkupojan ajatus on kulkenut paljon paljon kauempana kuin oikea elämä on ollut. Toisinaan tämän perässä on olleet tappajat, toisinaan tämä on ollut oma itsensä. Aivot ei ole toimineet kuten pitäisi, väitän mä. Pahin rotko kaikissa näissä tapahtumissa koettiin kuitenkin viime syksynä kun serkkupoika oli mennyt ja sättinyt oman poikansa maan rakoon.
Poika on 16v. Katsonut isäänsä ylöspäin vuosikausia kunnes muutama vuosi sitten poikakin totesi sen minkä me muut olimme jo nähneet; isällä viiraa ja isä ei vain enää osaa eikä tajua. Ja silti tämä tajuaa. Tämä vain tahtoi "kouluttaa pojasta kovan". Miltä mahtoi tuntua teini-ikäisestä pojasta kun isä koulutti? Ei nyrkein, mutta sanoin, rankemmin kuin ketään koskaan ikinä missään pitäisi "koulia". Sen tapahtuman alla oli jo serkkupojan meillä käynti, siis se teinin totaalipeläytys.
Olen ymmärtänyt, ymmärtänyt ja huokaillut. Olen ajatellut omaa siskoani ja aikaa jolloin tämän elämä räjähti käsiin. Olen koettanut elää sen mukaan että serkkupoika on sairas. Kaikki ei toimi. Olen sietänyt, sietänyt ja sietänyt. Ukko on sietänyt, sietänyt ja sietänyt. Toinen serkkupojista on käyttänyt meitä varaventtiileinään, ihan kuten oikein onkin, sillä hänkin on yrittänyt, yrittänyt ja yrittänyt saada perspektiiviä oman isoveljensä touhuihin.
Eilen koko korttitalo kaatui. Sitä en muista, olenko koskaan kertonut oman äitini toilailuista. Olenko kertonut kuinka tämä ajoi kännissä pitkin poikin ainakin kolmesti, todennäköisesti useamminkin. Kuinka ekalla tiedossani olevalla kerralla soitin itse, 16-vuotiaana, poliisit tämän perään. Tuolla kertaa poliisit ei häntä tavoittaneet. Kuinka toisella tietooni tulleella kerralla tämä suistui tieltä, koiramme lensi auton kattoikkunasta johonkin mihinlie lepikkoon, siskoni reisi leikkautui, onneksi, vain pintakerroksiltaan auki saaden lääkäriltä useamman tikin silauksen ja serkkutyttöni vietti sairaalassa useamman päivän lyötyään päänsä niin pahasti että koko pää turposi koripalloksi.
Kolmannella kerralla äiti ajoi onneksi yksin eikä, onneksi, osunut kehenkään. Tuolloin poliisi noukki hänet ojasta johon hän oli autoineen päätynyt. Minä sain tietää tapahtumasta siinä kohtaa kun äiti soitti aamulla putkasta päästyään minulle. Taisin olla tuolloin 20 (?) tai jotain sillämain sillä muistaakseni odotin teiniä. Yhtäkaikki, rattijuoppous on yksi halveksittavimpia tekoja ikinä minun silmissäni.
Eilen. Ukon nuorempi serkkupoika soitti ukolle. Kuulin jo ukon äänestä että joku on vialla. Koska teini oli kanssani leipomassa juuri tuolloin ei ukko sanonut mitään ääneen. Etsi vain netistä jotain uutista jota ei löytänyt ja minä totesin tälle samantien että voin jo melkein arvata. Teini höristi kuuloaan, tietysti, ja seurasi jopa pihalle tupakalle kuullakseen lisää mutta emmehän me siinä mitään puhuneet. Minä ehdin jo olettaa että serkkupoika on ampunut jotakuta sillä sekään ei enää tänä päivänä yllättäisi.
Serkkupoika on ajanut skootteritytön päälle. Kännissä. 2,7 promillen kännissä. Keskiviikkona. Olin sattumoisin lukenut kyseisen uutisen jo aiemmin sekä aamulehdestä että iltasanomista. 2,7 promillea. Se skootteri. En voinut kuin kiittää taivaisiin siitä että skootteria ajanut tyttö on singahtanut nokkapellin kautta ojaan. Se skootteri. Entä jos tyttö olisikin takertunut jostain kohtaa kiinni? Raahautunut auton alla? Se skootteri.
Tunne ei ole laantunut tippaakaan eilisestä, ei tippaakaan. Olen niin pyhää raivoa, vihaa ja halveksuntaa täynnä että juuri nyt en pysty edes ajattelemaan kuinka serkkupojalla ei ole kaikki kunnossa. EN pysty. Hän MELKEIN tappoi jonkun lapsen. Tajuaako hän, hän MELKEIN tappoi jonkun lapsen. Hänen oma nuorimmaisensa on suunnilleen samaa ikää, samaa ikää kuin tyttö jonka hän MELKEIN tappoi.
Minun lapsistani osa on suunnilleen samaa ikää. Ja yksi lisäseikka; minä en tiennyt että hän on menettänyt korttinsa jo KAHDESTI viimeisen kahden vuoden aikana rattijuoppouksien takia. En tiennyt. Olen varsin tietoinen siitä että aina, kun hän on voinut paremmin, hän on kulkenut omalla autolla. Ajanut ihan itse. Siis oikeasti. Hän MELKEIN TAPPOI jonkun lapsen. 15v on LAPSI. Voi tätä vihan, halveksunnan ja kiukun määrää.
Koetan olla ajattelematta koko asiaa mutta en voi. Silloin aikanaan kun äiti ajeli kännissä minä pystyin jotenkin antamaan anteeksi tälle. Nyt tuntuu etten pysty edes ajattelemaan anteeksiantoa. Ja toisaalta, mikä minä olen anteeksiantamaan. En minä ole Jumala. Ja silti. Miten on voinut!!! Saako lyödä?
Ukko kysyi minulta myöhemmin illalla että onko tämä nyt se jolla serkkupoika saadaan tahdonvastaiseen hoitoon. Totesin että ei. Tämän pitäisi oikeasti kantaa mukanaan asetta jolla ampuisi "äänien riivaamana" muutamaa ohikulkijaa niin ehkä sitten se hoito onnistuisi. Rattijuopumus ei ole mikään syy saada hoitoa yhtään mihinkään eikä se ole edes syy pakkohoitoon. Tsiisus. Tiedän, tiedän, älkää silti sanoko että minun pitäisi olla vihainen yhteiskunnalle ja sille hoidolle mitä se tarjoaa.
Oikeasti. Miten pakotat aikuisen miehen hoitoon jos ei häntä lukita sinne? Miten pakotat aikuisen miehen nielemään lääkkeitä joita hän ei katso tarvitsevansa? OIKEASTI? Olen niin vihainen ja kihisen kiukusta niin että voisin räjähtää hetkenä minä hyvänsä. Miten ihmeessä tämä kaikki on voinut tapahtua, miten ihmeessä ihmisestä jolle lapset oli aiemmin maailman tärkein asia on voinut tulla ihminen joka MELKEIN tappaa jonkun lapsen?
Ehkä koetan päättää tämän postauksen tästä kaikesta kiukusta, vihasta ja halveksunnasta huolimatta positiivisiin ajatuksiin. Eilinen työpäivä oli ihana! Ihanat pikkuykköset. Voi kuinka sielu lepäsikään luokassa, voi kuinka sielu lepäsikään kun kävellä köpöttelimme heidän kanssaan läheiselle päiväkodille, voi kuinka sielu lepäsikään kun keräsimme roskia koulun pihasta, voi kuinka sielu lepäsikään kun istuimme ruokailussa.
Oli kuin kotiin olisi mennyt, miinus kaikki kärhämöinnit joita omat tenavat harrastaa. Kun homma toimii se toimii kuin junan vessa. Aapista, sanelua, tehtäviä, keskusteluja merestä, sorsista, joutsenista, titanicista ja se retki. Kotiin lähettäminen, uudelleen aapista puolelle ryhmälle, sanelua, tehtäviä ja omassa mielessä ihastelua siitä kuinka pitkälle syksystä on edetty. Jokainen osaa lukea! Jokainen osaa kirjoittaa! He ovat oikeasti valmiita tokalle luokalle.
He ovat merkinneet minut sydämiinsä, jopa ne hankalat, ja minä olen merkannut heidät sydämeeni. Ihanaa. Pelkkää ihanuutta. Sen ihanuuden päälle oli virtaa kuin pienessä kylässä joten ei liene ihme että kotona touhasin teinin avustuksella 550 kaneliässää kolminkertaisesta mimmin taikinasta tuosta vaan. Ei liene ihme että väsymys ei päässyt kiusaamaan. Ja sitten tuli se uutinen jota ne toivonut mutta ei nyt mennä enää siihen.
Ehkä koetan pitää tämän positiivisen, ihanan ajatuksen ihanista pikkuykkösistä. Siirryn aamu-uutisten pariin ja toivotan hyvää lauantaita kaikille. Se on moro.
Mitäpä tässä nyt sanoisi. No ainakin sen verran että telkkari makkarissa on jokseenkin rasittava kapine, ainakin silloin jos olet itse simahtanut yöunille suht hyvissä ajoin, havahtunut hereille himppaa myöhemmin ja tajunnut a. lykätä rillit hyllylle ja b. sammuttaa sen turhaan pauhaavan telkkarin ja c. heräätkin aamuyöstä siihen että se on taas päällä. Nih.
Moiselle tapahtumasarjalle on toki looginenkin selitys; ukko jäi illalla tölläämään matsia olkkariin kun tämä hiippaili puoli kympin kanttiin sänkyyn ja kas, tokihan ukko oli sitten laittanut töllön uudelleen päälle kun jossain kohtaa yöllä hiippaili itse petiin. Argh! Kuorsasihan tuo, toki, tyytyväisenä kun minä siihen töllössä pyörivään leffaan heräsin mutta siis daa, silti. Siinä hiivatin kapineessa on ihan aikuisten oikeasti uniajastin, olisi laittanut sen päälle niin ehkäpä minäkin olisin nukkunut aina siihen varttia vaille kuuteen jolloin kello oli viritettynä soimaan.
No, samapa tuo kai, ehtiipä heräillä rauhassa, juoda kahvia ja nauttia mahdottoman lämpimästä ulkoilmasta. Sillä sitä se on, mahdottoman lämmintä. Sateista ja lämmintä. Onneksi foreca lupailee että aamuysin ja iltapäiväkahden välillä meidän leveysasteilla ei sataisi, ulkona kun on aika ankeaa loikkia jos vettä tulee kun aisaa. Ja ulkonahan minä niihin aikoihin loikin, se on selvä se.
Niin. Eilen aamulla olin kaukaa viisas ja totesin himpan seiskan jälkeen spedelle että eiköhän ryhdytä toimimaan. Poika puki, minä nakkasin työmaan avaimet kaulaan ja puoli kahdeksan kanttiin olimme tarhan ovella. Totesin näet jo siinä aamun aikaisina tunteina että tokihan, jos siis joku ilmoittaa hyvissä ajoin ettei pysty tulemaan töihin, niin tämä tapahtuu kenties hetipian tämän herättyä ja se ilmoitus tulee ohjaajien omaan puhelimeen.
Totesinpa senkin että meitä on työmaalla aina kaksi aamuvirkkua puoli kasin aikaan pyörijää; minä ja yksi vanhimmista kollegoista ja eiköhän se kollega sitten soita juuri suunnilleen heti puoli kasin kanttiin ohjaajien puhelimen katsottuaan joten avaimet kaulassa ei ole alkuunkaan paha juttu, voinhan sitten köpsytellä suorinta tietä työmaalle jos soitto tulee.
No eipä tullut. Köpsöttelin siis kotiin ja tunsin suunnilleen jonkinasteista riemua todettuani että jee, kello on jo kymmentä vaille kahdeksan joten työpäivää EI ole luvassa vaan saan kuin saankin tehtyä ainakin ne kaneliässät pois kuleksimasta. Punnitsin rasvaa, mittailin jauhoja ja pam. Viittä vaille kahdeksan puhelin soi ja ohjaajien tiimivetäjä kysyi josko sinne töihin. Hän voisi pyörähtää hakemassa minut.
Mikäs siinä. Rasva takaisin jääkaappiin, vehnäjauhot takaisin kippoon ja ei muuta kuin kengät jalkaan ja menoks. Erinäisiä manailuja kuulin ja päästelin siinä tiiminvetäjän kanssa työmaata kohti kurvaillessa, sitä ajoissa ilmoittamista kun oli painotettu kesken edellistä päivää sairastuneelle sijaistettavalle kerran jos eräänkin iltapäivällä kun tältä oli kysytty vointia ja mahdollista työkuntoisuutta aamua ajatellen. Viisi minuuttia ennen työajan alkua ei oikein kuulosta kovin ajoissa ilmoitetulta. Huoh.
Työpäivä rullaili vauhdilla, ehdin juosta suuntaan jos toiseenkin siinä aamupäivän aikana. Olipa muuten mukava kokemus olla ohjaajana kutosilla, matikan tunnilla tehtävissä sai jo ihan oikeasti käyttää himpan omiakin aivojaan ja historian kokeen valvonnan aikaan ehdin komeasti täytellä kerholaisten tulo- ja menoaikoja sekä vastailla vanhemmilta tulleisiin viesteihin. Ennen kuin ehdin kunnolla edes huomata oltiin jo puolipäivä ylitetty ja kas, minä istuin kerholla lukemassa reppuvihkoja.
Selväksi oli tullut jo sekin että sijaistettava ei saavu työmaalle ainakaan perjantaina joten hei hei perjantaivapaa, minähän sen lupasin tehdä. Siinä välipala-aikaa odotellessa soi sitten puhelinkin. Soittajana oli sen "minun" pikkuykkösten luokan opettaja, siis sen jossa koko syksyn vietin ja jossa olen tehnyt opesijaisuuden jos toisenkin. Että kun hän soitti reksille kun hänelle ei oltu saatu sijaista tälle päivälle.
Ja hän ei nyt tiedä yhtään ketä siellä luokassa on ollut. Ja mitä siellä on tehty. Ja hän on siis ihan kauhusta kankeana täällä kun hän sai kuulla tämän toiselta opelta joka oli ottanut luokan haltuunsa liikuntatunnin ajaksi. Ja sillä hän sille reksillekin soitti. Että eikö hän nyt voi soittaa sinua sijaiseksi perjantaipäiväksi mutta kun reksi sanoikin että olet jo sijaistamassa jotain toista. Mutta ei se mitään, reksi lupasi että voit vaihtaa sen sijaistuksen hänen sijaistukseen jos niinkuin tahdot ja kerhon puolesta onnistuu.
Ah ja sooh. Lupasin ilmoitella heti kun olen saanut kuvion selville ja siinä me sitten työkaverin kanssa tuijotimme päät vinossa yhdessä kerhon listaa. Että kun sen jota sijaistan ja sen yhden toisen ohjaajan, joka taas on sijaistanut heidän luokkansa opea koko alkuviikon, pitäisi ottaa ekat tulijat vastaan. Että kun jaa, mites tuon tunnit. Ja tuon. Entä tuon. Siis mitä. Aikamme tutkittuamme työkaveri totesi että hei, daa, hän voi tulla silloin kahdeltatoista JOS se toinen ohjaaja ei pääsekään. Sijaista nyt vaan ennemmin sitä opettajaa huominen, hei daa.
TAKKin kouluttajalta paukahti niihin samoihin aikoihin viesti jossa tämä totesi että se, sijaistanko myös päivinä jolloin olisi TAKKia, jää nyt ihan vain ja ainoastaan itseni päätettäväksi, hyvähän se on että sijaisuuksia pukkaa päälle. Olin asiaa tiedustellut aamulla verkkokoulun kautta sillä maanantain suhteen hommat on vielä jokseenkin auki. Hyvä hyvä! Ne opiskelumateriaalit kun tulee myös verkkokouluun ja lukkaria tutkailtuani totesin jo aikaa sitten että ensiviikon TAKK-päivät pitää opettaja jonka opetusmetodi on vain ja ainoastaan kalvosulkeisten pitäminen eli mitään en menetä vaikka en lähipäiville menisikään.
Iltapäivästä juoksin vielä vinhaa vauhtia "omaan" luokkaan ja kirjasin ylös seuraavan päivän toimintoja. Opettaja nauroi puhelimessa että saat laitettua porukan ruotuunkin jos he nyt ovat ehtineet jotenkin villiintyä sen yhden päivän aikana jolloin luokassa on ilmeisesti loikkinut milloin kukin teettämässä tehtäviä. Oikeastaan tämä on vallan mahdottoman mukavaa, useampi pikkuykkönen kun on käytävässä kysynyt että enkö aio enää OLLENKAAN tulla heille.
Tänään työmaalla on luvassa vaivaiset viisi tuntia töitä ja se aika tulee menemään aikamoisella vauhdilla. Aamu alkaa onneksi rauhallisissa merkeissä jakotunnilla, eikä hötkymistä ole luvassa vielä tokallekaan, koko luokan yhteiselle, tunnille mutta sitten se hötkyntä alkaakin. Lähdemme tutustumaan läheiseen eskariin johon meidät on kutsuttu vieraiksi ja sieltä suoriuduttuamme piipahdamme ruokailussa ja siirrymme vuosittaisen pihansiivousoperoinnin pariin. Päivä päättyy onneksi ihan yhtä rauhallisissa merkeissä kuin se alkaakin eli jakotuntia, sanelu, aapisen lukemista ja luetunymmärtämismoniste.
Eilen pyöräytin sen ässätaikinan valmiiksi jääkaappiin töistä palattuani ja tänään aion touhuta ne ässät kun työmaalta suoriudun kotiin, ukko on onneksi vapaapäivällä joten tämä hoitanee ruokaosaston päivän aikana. Iltapäivästä tämä lähtee pojan 15v kanssa katsomaan tälle vuokrapukua mansesta, lähempää kun passelia pukua ei saa. Voin kertoa että illalla aion totta tosiaan istua ja tuijottaa Suomen pelin ihan kaikessa rauhassa sillä eilen en jaksanut antaa ajatustakaan kiekolle.
Aika hektistä tämä meno siis, etten sanoisi. Menossa ja touhussa riittää, onneksi teini lupautui yläkerran siivoamisurakkaan tänään ja jää sen jälkeen vielä kotvaksi kanssani niitä ässiä vääntämään. Huh. Ensiviikon suhteen pakka on tosiaan vielä täysin auki, se mikä on satavarmaa on se ettei torstaina ja perjantaina tarvitse mennä MIHINKÄÄN sillä meidän koulu on perjantain ylimääräisellä vapaapäivällä. Huh!
Enpä olisi viime perjantaina työmaalta lähtiessäni arvannut että koko tämä vapaa viikko menee siellä, työmaalla, mutta kuulkaa, on se hyvä! Rahaahan se vain tietää, vaikka myönnän, kela rokottaa omasta rahastaan sen mukaan ettei tällä sijaistamisella muutamaa kymppiä enempää tule saamaan. Aika hullu systeemi muuten. Minä näet tein jo aikaa sitten laskelmat siitä paljonko enemmän saan käteen jos olen kaksi päivää töissä.
Kuka arvaa? Niinpä niin, jää kolmisenkymppiä plussalle ja siihen päälle tulee papereiden pyörittelyt, kelan rahojen odottelut ja muut joten enpä tiedä kannattaako päivän tai parin sijaisuudet alkuunkaan. Luulisi että tämä tällainen viikonkin pesti kannattaa jo paremmin, jos nyt ei välttämättä rahaa hirveästi enemmän tule niin ainakin suoriutuu yhdellä paperien pyörittelyllä. Nämä sijaisuudethan tulee vaikuttamaan vasta kesäkuun alussa tulevaan kelan rahaan joten siinä kohtaa sen näkee ihan kunnolla.
Mieluummin minä silti töissä olen kuin kotona, jos ihan rehellisiä ollaan, mutta silti. Miten ihmeessä tämä sijaistusrumba osui juuri tähän ajankohtaan kun olisi ihan oikeasti täällä kotonakin hommailtavaa vaikka miten ja paljon. No, kerranko sitä. Vaan jaa, luulenpa että ryhdyn vähitellen kuosittamaan itseäni työmaakuntoon vaikka kello nyt ei vielä ole edes kuutta. Taidan ryntäillä työmaalle hyvissä ajoin että ehdin ottaa ne monisteet aamun jakotuntia ajatellen ja kenties tutustun himppasen siihen saneluunkin jonka lapsilla teetän.
Se on siis moro ja viettäkää kivakivaperjantai! Minä pyrin samaan vaikka myönnän, en tiedä vielä alkuunkaan tuleeko tästä kiva vai ei, odotukset ainakin on korkealla.
Piti niin alkaa eilen leipomispuuhiin. Olin tehnyt jo tarkat suunnitelmat siinä aamutunteina; vien speden tarhaan kasin jälkeen, pyörähdän kaupalla leipomisvärkkiostoksilla ja ryhdyn kaneliässien tekoon. Kuka arvaa miten kävi? Puhelin soi seiskalta ja langan päässä oli työkaveri. Että tuletkos töihin. Kun yhden toisen työkaverin lapsi onkin kipeänä.
Mikäs siinä, minä säntäsin hopottamaan speden aamupalalle, kipaisin viivana yläkertaan herättelemään junnun ja pojan 15v, nakoin aamupaloja pöytään, lääkitsin junnun ja kaivoin sukkana vaatetta spedelle. Raapustin pikana ukolle viestin kahvinkeittimen eteen jossa totesin että kiire tuli, töihin lähdin, ilmoita jos tarvitset autoa. Hieman puoli kahdeksan jälkeen istuin jo speden kanssa autossa ja suuntasin kohti tarhaa ja sitä kautta kohti työmaata.
Tällä kertaa pääsinkin sitten ekojen pienluokkaan töitä paiskimaan. Onneksi kokolailla kaikki ykköset ja kakkoset on jo tuttuja tenavia. Ne pienluokan ykkösetkin on ehtinyt tulla tutuksi tämän vuoden aikana joten sen kummempia esittelyjä ei tarvinnut suorittaa ja töihin sujahdettiin iloisen vauhdikkaasti. Ukkokin viestitteli siinä ekan tunnin aikana kertoakseen että niin kun hänellä olisi se hieroja. No niinpä niin. Ei siinä muuta kun ekalla välkällä valon nopeudella kotona pyörähtämään ja ukko nakkasi minut takaisin työmaalle.
Työpäivä rullaili varsin iloisen vauhdikkaasti ja kas, yhdentoista ruokailusta luokkaa kohti hötkyessäni yksi kollegoista tavoitti minut käytävällä. Että tekisitkö hänen puoli vitosensa. Kun hänellä on niin mahdottoman sairas olotila ja hän lähtisi kotiin. Ah. Just. Tämän kyseisen puoli vitosia on joutunut niin moni tekemään hänen puolestaan milloin minkäkin syyn takia joten se avustusinto siinä kohtaa on himpan hiipunut muilta talon naisilta.
Mikäs siinä. Kaipa se käy. Onneksi olin saanut jo aiemmin teinin kiinni ja tämä oli lupautunut hakemaan speden tarhasta ja kiikuttamaan tämän kotiin. Ei muuta kuin soitto teinille, ilmoitus siitä että olenkin tunnin pidempään ja josko tämä viitsisi ruokkia tenavat neljän kanttiin. Pikainen pyörähdys kerholla jossa kollega selvitti sille päivälle tehdyt kerhosuunnitelmat ja selittipä tämä samalla kertaa tämänkin päivän suunnitelmia "jos hän ei tule töihin".
Tässä kohtaa jouduin tosin toteamaan että niin, mahdanko minäkään olla täällä. Mutta mikäs, kuuntelen toki. Kahdentoista jälkeen, ekojen pienluokan tuntien päätyttyä, minä säntäilin vauhdilla saattamaan pari oppilasta taksille ja sitä kautta kadun laitaan seisomaan. Ukko kurvasi auton kanssa paikalle, survaisi kotiin ja minä nappasin auton. Työmaalle palasin alle kymmenessä minuutissa ja kas, aikaa jäi varsin passelisti koulutulokkaiden askartelutöiden alustavaan valmisteluun.
Yhden jälkeen siirryin kerholle, kahdelta välipalalle, kolmelta pyörähdin pikaisesti kahvilla ja hieman ennen neljää siirryin loppujen kerholaisten kanssa ulos. Kahtakymmentä yli neljä viimeistäkin kerholaista tultiin hakemaan ja kas, minä pääsin kotiin. Voin kertoa että väsytti! Ja voin kertoa ettei auttanut! Se on kyllä perin merkillistä millaisen sotkun tämä lauma saa muutamassa tunnissa aikaan, minä kun pääsin ihan ensimmäiseksi siivoamaan eteisestä koulutulokkaiden jälkiä, keräämään takkeja, kenkiä ja reppuja puhumattakaan pyöräilykypäristä. Ush!
Pikainen pyykkikoneen tyhjennys, uudelleen täyttö ja kurkkaus ruokapatoihin; kiva, kaikki sapuskat oli syöty. Niinpä niin, ei minun nälkä olisi ollutkaan. Ryhdyinkin siivoamaan tenavien ruokailun jälkiä keittiöstä ja täyttämään tiskikonetta. Siinä samalla kuuntelin toki kun yksi kertoi tarvitsevansa kuusi euroa kouluun, toinen selitti kahdenkympin tarpeesta luokkaretkeä varten ja kolmas selitti kuinka munamet sitä ja tätä. Luitte oikein. Munamet. Spede ei osaa lausua nimeä Muhammed oikein joten iltapäiviin kuuluu aina kauhutarinoita siitä kuinka munamet kiusaa ja tekee sitä ja tätä ja vaikkas mitä.
Poika 17vkin pyöri siinä koivissa sen minkä ehti, paikkaili pyörän kumeja ja selitti ummet ja lammet päivän hienoimmasta kokemuksestaan, ajokeikasta stadiin messuille ja niistä messuista sekä voitostaan siellä, poika oli lapioinut 3 kg 6g hiekkaa kärryihin kilpailussa jossa kolme kiloa oli se määrä joka piti kärryihin saada. Olipa vielä rehvakkaasti todennut kilpailun vetäjälle että hän oli lapiomiehenä viime kesän joten siinä olisi se 3 kiloa hiekkaa. Lähimmäksihän tuo oli osunut ja tadaa, tämä voitti itselleen joltain hiivatin työvaatefirmalta työvaatteet oman valinnan mukaan.
Saatuani keittiön kuosiin pyörähdin uudemman kerran autoon teinin istuessa vielä sohvannurkassa ja käväisin pikaisesti automaatilla ja kaupassa. Kotona ryhdyin viikkailemaan kuivia ja puhtaita vaatteita kaappeihin, rovautin ne aiemmin koneesta tulleet kuivumaan ja säntäsin viimein itse syömään kaupalta ostamaani mikroateriaa. Tiskikone hurisi iloisesti ja pyykkikone piippaili ilmoittaakseen että valmiita oltais, tuuks taas tyhjentään.
Kello oli jo iloisesti seiskassa kun viimein sain hieman hillitä tahtia. Iltapalat junnulle ja spedelle, tiskikoneen tyhjennys ja spede nukkumaan. Ihana rauha viimeinkin! Sitä rauhaa oli ihan pakko juhlistaa jalkakylvyllä, kanaceasarsalaatilla ja isolla vesilasilla. Ei liene yllätys että jalkakylvyn jälkeen olo oli jokseenkin rento, se oli siinä ja siinä että jaksoin vielä Greyn anatomian tuijottaa nojatuolissa ja sen jälkeen siirryinkin suosilla sänkyyn.
Nyt sitten ihmettelen tässä mitä tämä päivä tuo tullessaan. Kesken päivän kotiin lähtenyt työkaveri kun ei saanut lääkäriaikaa eikä suostunut ensiapuunkaan lähtemään joten tästä päivästä ei saatu eilen selvyyttä. On siis enemmän kuin mahdollista että puhelimeni soi jossain kohtaa aamua ja minua kysellään töihin joka on toki, en väitä, tosi hyvä juttu noin tulevaakin ajatellen, mutta joka on kaukana hyvästä jutusta noin rippijuhlia ajatellen.
Tänään minulla ei ole edes autoa käytössä joten työmaakomennus tarkoittaa käytännössä sitä että minä saan ladata mahanalusen jalkoja täyteen ja kiitolaukata tarhan kautta työmaalle. Mikäli ilmoitus tulee järkevään aikaan niin ehdin jopa ehkä kasiksi töihin, jos ei niin jaa. Sitten ehdin kun ehdin. Se mikä tässä himppasen ärsyttää on juuri se että sitten saa oikeasti laukata mahanalus jalkoja täynnä sillä junnu menee vasta kymppiin enkä tahtoisi herätellä tätä nyt aamusta ja spedenkin antaisin mielelläni makoilla niin pitkään kuin tämä tahtoo ja viedä tarhaan vasta aamupalan jälkeen.
Huoh. Kieltäytyäkään en oikein viitsisi sillä oikeasti, minä olen kiinnittänyt katseeni jo tiukasti ensi syksyyn ja siihen kun valmistun syyskuulla. Pitkiä sijaisuuksia kun olisi enemmän kuin kiva saada vaikka toki nämä päivän-parinkin sijaisuudet on plussaa. Mikä onni että minut katsotaan työmaalla ihmiseksi jonka voi heittää luokkaan kuin luokkaan sijaistamaan, sama tilanne kun ei ole läheskään kaikilla sijaisuuksia tehneillä.
Joukossa on niitä joiden kohdalla mietitään tarkkaan mihin luokkaan nämä voi laittaa. Aina näiden sijaiseksi ottamista ei voida edes harkita juuri siksi että "ei sitä siihen luokkaan voi laittaa". Kiva. Tässä kohtaa onni on kyllä todella potkaissut. Vaan jaa. Luulenpa että ryhdyn nyt suosilla kuosittamaan itseäni siihen kuntoon että voin tarvittaessa sännätä sinne työmaalle ilman että tarvitsee enää omaa habitustaan ajatella. Se on siis moro ja viettäkää kivakivatorstai!
Ps. mummulle muuttanut prinsessakin oli muuten kotona eilen kun kotiuduin työmaalta. Jäipä tuo kotiin yöksikin. Aikamoinen muuttaja on tämä.
Niin kuinkahan huonosti sitä ollenkaan nukkuisi? Kysynpä vaan. Viime yö oli kyllä luokkaa luokaton eikä sen luokattomuuden aiheuttaja tosiaankaan ollut kukaan tämän torpan lapsosista. Ehei, minä näin maailman levottomimpia, karseimpia ja vaikkas mitä unia. Niissä unissa ehti poukkia suunnilleen jokainen oppilas jonka kanssa olen työmaalla ollut, siis noin suunnilleen. Oli seinille kiipeilyjä, jumituksia, karkailuja ja katoamisia. Ush!
No, kerranko sitä. Eilinen päivä nyt ei onneksi ollut kiipeilyjä, jumituksia saati katoamisia mutta vauhtia siinä riitti vaikka muille jakaa aina sinne päiväyhteen asti. Ei se vauhti siihenkään täysin tyssännyt, kerhoonhan minä siinä kohtaan siirryin mutta se kaikista kovin meno ja hulina onneksi loppui kuin veitsellä leikaten. Huh.
Vaan jaa. Päätös junnun siirtymisestä toiseen luokkaan on nyt taputeltu loppuun. Musta valkoisella puuttuu edelleen mutta sehän nyt ei vielä kotvaan tulekaan, eikä ole päätöksen suhteen tarpeenkaan, erityisopettaja kun nappasi minut eilen käytävällä kiinni ja kotvan kuluttua keskusteluun liittyi myös pienluokan ope ja reksi. Päätös on siis tehty tehty ja uuden luokanvalvojankin kanssa ehditty asiasta keskustella joten jep jep.
Se mitä tässä erityisesti painotti, niin erityisope kuin pienluokan opekin, oli se että päätös tulee olemaan lopullinen ja luokka pysyvä. Lasta ei tulla siirtämään enää yhtään mihinkään luokalta mihin hän siirtyy, toki mahdollinen tukiopetus on eri juttu. Kolme vuotta jäljellä, alakoulua, jokohan tenava oikeasti saisi olla yhden ja saman luokan osa nämä kolme vuotta? Toivon ainakin niin, enpä usko että se luokkien välillä nakkominen mitenkään ainakaan parantaa lapsen kouluiloa.
Mitä taas tulee siihen minun työpäivääni muilta osin niin toteanpa, että voi että keväinen metsä on ihana! Kakkosten liikuntatunti kun vietettiin lähimetsässä jossa lapset meni pistettä. Mahtavaa! Kakkosten liikuntatunnin jälkeen pääsinkin jälleen uuden kokemuksen pariin, siirryin tunniksi kolmen kolmosen kanssa toiseen kolmosluokkaan, siis siihen jossa en ole ollut aiemmin. Se luokkahan on junnun tämän hetkinen kotiluokka joten oli ihan mielenkiintoista päästä näkemään kuinka levoton luokka ollenkaan onkaan kyseessä.
Luokan oma ope on tämän viikon pois joten luokan ohjaaja hoitaa tämän sijaisuutta ja kuulkaapa nyt. Voi tsiisus. Siis apua. Ihan oikeasti, luokka on enemmän kuin levoton. Kyseessä on kuitenkin kolmoset, ei ykköset, mutta luokkatoiminta oli suuren osan ajasta tyyliä eskarit. Siis apua! Enpä hetkeäkään ihmettele että junnu on kiipeillyt luokassa pitkin seiniä, menohan oli vähintäänkin järkyttävää. Ihme juttu, meidän kolmoset teki töitä ja keskittyi hommiinsa, jopa junnu jolla on luokassa oma sermillinen tila.
Mutta ne muut. Toki luokassa on muutama hiljainen ja rauhallinenkin oppilas mutta eipä heitä juuri ehdi huomaamaan sen meluavan, hölisevän, möykkäävän, huutelevan, naureskelevan ja pelleilevän luokan seasta. Ja pahempaa seurasi, seuraava tunti kun oli musiikkia samaisen luokan kanssa. Musiikkitunnille kiikutin koko kolmoskatraamme, siis myös ne jotka oli nyt jääneet omaan luokkaan.
Siihen mennessä kun tämä kolmosten tiimi ehti paikalle luokkaan johon olimme musiikkitunnin järjestäneet olin ehtinyt jo siirrellä pulpetit lattiaa peittämästä meidän kolmostemme kanssa. Olin ehtinyt istuttaa koikkelehtijamme luokan etukulmaan pulpettiin sillä koikkelehtijallamme oli mennyt himppasen lujaa jo monta päivää ja vauhti vain tuntuu edelleen kiihtyvän. Ilmanko oma ope vinkkasi minulle käytävässä että koikkelehtija saattaa olla parempi saatella omaan luokkaan jos alkaa tuntua ettei homma onnistu.
Olin ehtinyt ojentaa koikkelehtijaa siinä missä paria muutakin rymyeetuvikaista tenavaa kerran jos toisenkin ja suunnitella hiusten raastoa omasta päästäni sillä musiikkitunnin oli pitänyt alkaa jo likipitäen vartti aiemmin. Suunnilleen samalla sekunnilla kun iso kolmosten porukka ehti luokkaan soi kellotkin merkiksi siitä että on meidän aikamme lähteä ruokailuun. Todella kiva. Koikkelehtijan kohdalla olin käyttänyt jo varoitukset ja totesinkin tälle että ruokailun jälkeen saattelen tämän omaan luokkaan sillä selvästikään vieras luokkatila ja "vapaa" toiminta ei sopinut.
Ruokajonossa tämä lauma vasta innostuikin. Ei todellakaan voi puhua enää oppilasryhmästä, porukka vaikutti enemmän karjamarkkinoilta karanneelta laumalta. Siis oikeasti. Ei kai porukka ihan oikeasti ole kaiken aikaa sellainen, kai he edes oman opensa ollessa paikalla osaavat käyttäytyä. Luokan sijaisena toiminut ohjaaja yritti saada porukkaa asettumaan mutta ei, melu vain lisääntyi ja lisääntyi. En tiedä meninkö polkaisemaan hänen varpailleen, toivottavasti en, mutta minulla meni oikeasti siinä kohtaa hermo.
On se nyt merkillistä ettei parikymmentä tenavaa osaa muka olla hiljaa ja aloillaan sitä hetkeä kun ollaan ruokailuun lähdössä. Sitä paitsi, käytävän kaikissa muissa luokissa oli tunnit menossa joten saatoin vain kuvitella kuinka paljon se mölinä aiheuttikaan häiriötä niiden luokkien oppitunteihin. Isosta perheestä on kyllä hyötyä, myönnän, eikä sekään paha ole että ääntäni on aika-ajoin verrattu armeijan käskyttäjän ääneen.
Jo tuli hiljaista. Enkä edes korottanut ääntäni kunnolla, tarkalleen sen verran että sain kaikkien huomion käännettyä itseeni. Sen jälkeen pidinkin porukalle puhuttelun siitä kuinka kummallista on että jopa EKALUOKKALAISET osaa seistä ruokajonossa häiritsemättä koko koulua mutta kolmoset, seuraavan syksyn neloset, ei ole moista vieläkään oppineet. Toisinaan häpeä toimii ihan ensteksparhaiten.
Hiljainen jono kiemurteli ruokalaan, tosin sen koikkelehtijan jouduin ottamaan suunnilleen kainalooni sillä tämän mopo keuli jo ihan miten sattui. Tästä olen muuten ihan oikeasti ylpeä ylpeä. Tämän harjoittelujakson ja näyttöviikkojen aikana olen saanut niin hyvin yhteyden pienluokan oppilaisiin että saan koikkelehtijankin kulkemaan mukanani silloinkin kun tämä ei enää tahdo, jaksa eikä pysty asettumaan aloilleen.
Ruokailusta saattelin koikkelehtijan omaan luokkaan ja siirryin muun porukan kanssa jäljellä jääneen tunnin ajaksi musiikkiin ja kas, hommat sujui yllättävän hyvin. Liekö kaikilla jo niin reippaasti kevättä rinnassa että sekin osaltaan lietsoi sitä aamupäivän levottomuutta mutta yhtäkaikki, lopputunti sujui suunnilleen kuten kolmosten kanssa kuuluisikin sujua. Vielä tunti kakkosten kanssa ja kas, sinne iltapäiväkerhoonhan minä siirryin.
Kotiin säntäilin kotvan ennen neljää, ruokin tenavat ukon aamupäivällä valmistamalla pastakastikkeella ja prinsessa alkoi pakata kassiaan. Niin, en olekaan muistanut kertoa että prinsessa "muutti viikoksi" mummulle. Saa nähdä miten tämän "muuton" kanssa loppupeleissä käy, edellisenä iltana kun ilmassa oli ihan himppasen itkua prinsessan osalta kun "hänen tulee niin julmettu ikävä". Ihan selvää seuraustahan tämä on siitä että meille on nyt iskenyt se muuttobuumi kun poika 17v suunnittelee muuttoa ja teini muutti syksyllä.
No, prinsessan muutto on sikäli hauska että tänäänkin tämä tulee suoraan koulusta kotiin ja lähtee vasta illalla mummulle yöpymään. Hehee. Äidin pikku muuttaja. Lisäksi tämä joutui jo miettimään sitäkin että eikö hänen kuitenkin pitäisi tulla viikonlopuksi kotiin kun on se äitienpäivä ja kaikki. Arvatenkin junnu tahtoisi kanssa nyt "muuttaa" johonkin viikoksi mutta jostain kumman syystä minä olen kieltänyt moiset muutot nyt kun lääketasapainon takia lääkitykset on normaalista poikkeavat.
Kotielämän muita mielenkiintoisia kuvioita taisi olla eiliseltä tarkalleen se että junnu sai aika nuhteet, olinhan pitänyt tälle jo aiemmin puhuttelun siitä ettei tällä ole mitään lupaa pyöriä lähikaupalla pojan 15v kaveriporukkaa naurattamassa. Kielto ei ole mennyt perille, huomaan mä, ja tenava palasikin "pyöräilemästä" kotiin itkien. Isot pojat oli vinoilleet ja tenava ärsyyntynyt, kopauttanut yhden ison pojan mopokypärää pyöränsä lukolla ja viuh vaan, lukko oli lentänyt kaaressa kaupan katolle.
Voin kertoa että pojan saamat nuhteet ei ollut kevyimmästä päästä. Eikä sitä ollut myöskään pojan 15v saamat nuhteet, mieli kun teki suunnilleen mennä ja nirhata koko kaupalla pyörivä porukka. Ongelmallista on tämä, jos ihan rehellisiä ollaan, sillä lähimarketin nurkan on valloittanut vallan tämä 14-16-vuotiaiden lauma joka aiheuttaa harmaita hiuksia myös marketissa asioiville asiakkaille ja kauppiaalle puhumattakaan marketin ympärillä olevien kerrostalojen asukkaille. Prkl.
Merkillistä kyllä, lukko ilmestyi takaisin kotiin tuntia myöhemmin mutta junnulle se ei palautunut, pyörä kun jäi toistaiseksi takavarikkoon. Pitäisikö tässä oikeasti muuttaa keskelle ei mitään tämän lauman kanssa, junnu kun on oikeasti jokseenkin vietävissä ja takaan ja alleviivaan että ongelmia on vielä luvassa muunkin kuin vain astman osalta. Argh!
Ilta sujuikin sitten, onneksi, suht rauhallisissa merkeissä, mitä nyt itse innostuin tekemään jälleen kerran laktoositestejä itselleni. Pari jäätelöä ja iso mukillinen kaakaoa normimaitoon ja voin kertoa että tänä aamuna maha on elänyt omaa elämäänsä. No voi sanonko mikä. Ei kiva. Heiluttelen täällä nyt suklaalle ja jädelle ja kaikelle muulle herkulle joka sisältää maitoa.
Vaan jaa. Luulenpa että keskityn nyt kotvaksi aamu-uutisiin ja siirryn sen jälkeen kuosittamaan spedeä tarhakuntoon. Tarkoitus kun on tänään alkaa ne rippijuhlavalmistelut joten kotipäivää en tästä lapselle taida tehdä. Se on siis moro ja viettäkää kivakivakeskiviikko!
Tai ei oikeastaan, arviointikeskustelu hoidettiin tunnissa plakkariin sillä TAKKin puolelta tullut arvioinnin vastaanottaja huomasi saman minkä minä olin huomannut jo aiemmin; työelämäarvioijani oli jokseenkin kipeä. Hyväksyttyhän tuo tutkinnon osa oli, eipä siinä mitään, eli nyt on kaksi hanskattu ja kaksi odottamassa syksyä ja tadaa; elämäni ensimmäinen ihan oikea ammattitutkinto on valmis. Oooh!
Vaan kyllä se piipahdus arviointikeskustelussa silti venyi; himpan kahdeksan jälkeen olin työmaalla tulostamassa viimeisiä tarvittavia papereita, kipittämässä rehtorin perässä nimmarimetsästyksessä ja vaikkas mitä ja kas, neljän kanttiin iltapäivällä olin viimein kotona. Niinpä niin. Reksin kirjoittaessa nimmaria paperiin iski parin päivän sijaisuus. Eipä sinne pienluokkaan viitsi, jos rehellisiä ollaan, ihan ventovieraita ihmisiä heitellä ohjaajaakaan sijaistamaan.
Päivä oli jokseenkin vauhdikas. Arviontikeskustelun päälle pyörähdin pikaisesti kotona nappaamassa hupparin lisukkeeksi, olihan luvassa kolmosten liikuntaa ulkopäivällä. Takaisin koululle suoriuduttuani kipitin vauhdilla kolmosten yllin tunnille jossa minut otti ilahtuneina vastaan kaksi lapsosta. Eka yllin tunti meni varsin iloisesti mutta se toinen. Toisen lapsosista lääkkeitä on veivattu, väännetty ja käännetty pitkin kevättä ja tasapainosta niiden suhteen ei voida edes puhua.
Hanskattiin se tunti sentään vaikka lieviä hankaluuksia homman kanssa olikin. Yllin jälkeen jatkoimme viime viikolla aloitettuja äitienpäivälahjoja ja hommahan toimi kuin junan vessa liki kaikilla oppilailla. Niin paitsi yllin tunnilla ranttaloineella. Lapsi oli pakko poistaa hetkeksi luokasta sillä rauhoittumista kaivattiin. Luokkaan palattuaan lapsi asettuikin töitä tekemään vaikkakin tuo aina välillä huuteli paikaltaan himppasen mitä sattui.
Vuorossa oli pari tuntia liikuntaa ulkona ja tadaa, minä poistuin ekan liikuntatunnin perään lapsen kanssa sisätiloihin. Kertakaikkisen toimimaton päivä siis mutta se toki tiedettiin jo aikaa sitten, maanantai kun on pitkä päivä ja lapsen lääkitys lakkaa väkisinkin toimimasta jo ruoka-aikaan. Hyvin lapsi lähti pihalta mukaani, edelleenkään en joutunut tosissani tämän kanssa vääntämään ja kas, luokassa lapsi asettui tuosta vaan tekemään yllin läksyt ja harjoittelemaan enkun sanakokeisiin. Ohhoh!
Liikuntatuntien käännyttyä päätöspisteeseensä minä lähetin lapsen kotiin ja ravasin vauhdilla vastaanottamaan taksille saatettavaa toista lapsosta. Lapsonen keräsi tavaransa ja minä saattelin tämän taksille ja totesin kellon ehtineen jo yli kolmen. Hetki kerhoilua ja kas, kotimatka kutsui. Teini oli onneksi hakenut speden tarhasta joten minä sain ajella suoraan kotiin, nakkasin siskonmakkarasopan loput kiehumaan ja lisäsin sinne paketillisen siskonmakkaroita ja teini jäi vahtimaan tenavien ruokailuja siksi aikaa kun minä pyörähdin kaupalla.
Kauppareissuun nappasin mukaani ukon vanhimman siskon ja kummitytön, joka oli ehdottomasti tahtonut mukaan. Kaupalla totesin kälättävälle kummitytölle että kuulkaapa nyt neiti, olisitte vallan hyvin voinut jäädä kotiin kun eihän tässä ehdi sanaakaan vaihtaa äitisi kanssa. Kummityttöä ei olisi voinut juuri vähempää kiinnostaa vinkkailuni. Sen sijaan kummityttö oli varsin näkemisen arvoinen kun tämä ryhtyi syömään jäätelöä heti kassalta selvittyämme.
Minä näet totesin tälle että jahas, kummisetä on juuri siivonnut auton joten nyt on syytä olla tarkkana ettei pienikään jäätelötippa tipahda penkeille. Voi kummityttö-parkaa, joka välissä tämäkin kummitäti on kiusaamassa lasta ja pelottelemassa kummisedällä. Jostain kumman syystä kummityttö ei päästänyt ääntäkään kun kurvailin heidän kotiaan kohti vaan todella keskittyi siihen jäätelöönsä ja sen koossa pysymiseen. Hahaa!
Kotona siivoilin pikana ruokailun jäljet, haarukoin tonnikalapastasalaattiaterian suuhuni ja istahdin vihdoin ja viimein päivän ensimmäiselle kahvikupposelle. Olin toki juonut kahvia aamulla kotona mutta työpäivän aikana en ehtinyt juoda yhtä ainosta kupposta, sen verran hektistä meno oli. Eipä silti, vessaankin työmaalla ehdin vasta siinä kohtaa kun olin saanut taksille saattelun pois kuvioista ja sinne vessaan olin sentään suunnitellut menoa jo ruokailusta asti.
Ei liene ihme että minä tosiaankin tipahdin uneen suunnilleen samantien kun nanny loppui. Havahduin jossain kohtaa yötä kun ukko oli siirtynyt sänkyyn ja tuijotteli Tuomas Enbuskea mutta se havahtuminen oli pikainen ja käsitti tarkalleen silmälasien hyllyyn asettelun. Tänä aamuna heräsinkin sitten jo ennen viittä, kiva. Kesä on siis ihan selkeästi tullut kun uni ei vain tahdo pysyä paikalla edes aamukuuteen.
Lievää hämmennystäkin koin aamutuimaan; poika 17v, kohta 18v, on kotiutunut nukkumaanmenoni jälkeen ja pötköttää sohvalla. Varsinainen hämmennys tosin johtuu siitä että skobaa ei näy missään, sen sijaan kuistille on ilmestynyt kaksi melaa ja kumiveneen pumppu. Kumiveneelläkö tämä on tullut? Ja kumivene puhjennut viime metreille? Hahaa!
Tänään on luvassa suht hektinen päivä. Taas. Luvassa on ravia sekä kolmosten musiikin että näiden enkun tahtiin. Toki päivään mahtuu erinäinen määrä muutakin ohjelmaa, äikkää, matikkaa ja todennäköisesti niiden äitienpäivälahjojen valmistamista. Tylsää tuskin pääsee tulemaan. Kotiin palailen himpan ennen neljää ja siinä se sitten tältä erää onkin ja hyvä niin, ne pojan 15v rippijuhlat kaipaa huomiota.
Vaan niin. Luulenpa että ryhdyn nyt tutkailemaan mitä kaikkea sitä pitää ulkoiselle habitukselleen tehdä ennen kuin tästä voi starttailla sinne työmaan suuntaan. Se on siis moro ja viettäkää kivakiva tiistai, minä tulen totta tosiaan pyrkimään samaan.
Arviointikeskustelu. Karmeaa! Eiköhän se läpi mene, näyttö, mutta silti. Arviointikeskustelut on ehdottomasti karmeinta ikinä. Voi kääk. Kaiken lisäksi työkaveri, se joka arviontini hoitaa työpaikan puolelta, on kipeänä. Arviointikeskustelun tämä aikoo silti tulla hoitamaan, sen jälkeen tämä käynee lääkärissä. Saapa nähdä käykö tässä vielä niin että minulle iskee sijaisuutta tälle viikolle, niitä rippijuhlia kun pitäisi ryhtyä laittelemaan.
No, ehkäpä niistä kekkerivalmisteluistakin selvitään, onhan tässä melkein kaksi viikkoa vielä aikaa. Silti tuntuu että sitä tekemistä olisi vaikka kuinka ja paljon, pitäisi miettiä leivonta-aikatauluja, siivota sieltä täältä, pestä ikkunoita, hinkuttaa kohtaa jos toistakin. Pojan pukukin on vielä hankintalistalla ja sille se tulee vielä jäämäänkin, se osa kun jää ukon ja pojan järjestettäväksi ja ukko-mokoma on keskiviikkoon asti iltavuorossa.
Onneksi tuli tosiaan tehtyä sitä urakkaluonteista raivausta muutama viikko sitten. Silti, tekemistä riittää vielä vaikka muille jakaa ja tälle parille viikollehan osuu vielä erinäinen määrä koulupäiviä TAKKissakin. Voi plääh. Onneksi edessä on muutaman vuoden tauko rippijuhlaosastolla, seuraavan kerran kekkeröintiä näissä merkeissä on luvassa vasta kolmen vuoden päästä. Vasta. Mikä vasta sekään toisaalta on, kolme vuottahan niistä edellisistäkin on aikaa.
Eilinen meni hujauksessa. Prinsessa lähti anopin kanssa lenkille, samalla tämä jäi mummun lötköttelyseuraksi koko päiväksi. Junnu puolestaan säntäili kaverilleen synttärikekkeröimään ja me speden kanssa lötköttelimme ja pötköttelimme pyhäohjelmien parissa. Yksi päivä viikossa pitää oikeasti ottaa laiskasti, kyllä se niin on. Tänään saakin sitten tehdä senkin edestä hommia, pyykkiä tuntuu riittävän aikas kivasti.
Minun pitäisi kaiketi kirjoittaa johonkin jonkinlainen muistilista itselleni, prinsessan tiimoilta olisi syytä soittaa sekä parturiin että kuulokojehuoltoon. Kuulokojeen korvakappale tuli postissa sopivasti vappuaattona ja kas, sepä ei sitten ollutkaan ihan sellainen kuin olisi pitänyt. Ilmastointireikä on unohtunut kapineesta ja näin ollen prinsessa ei kykene sitä käyttämään. Voi rähmä.
Pojan 15v osaltakin sitä muistilistaa voisi kirjailla, eikä se olisi pahitteeksi kirjata itseäänkin koskevaa muistilistaa. Mansesta pitäisi tilata aika silmälääkärille sekä junnulle että prinsessalle, pojan 17v osalta taas pitäisi muistaa maksaa ajokorttiluvat ja käyttää tämä passikuvissa. Tottakai nämä kaikki muistettavat osuu juuri tälle ajanjaksolle kun pitäisi keskittää tarmonsa niihin juhliin. No, eiköhän nämä suttaannu, luulen mä.
Odotan mielenkiinnolla tietoa siitä miten junnu jaksaa tänään koulussa. Kotikäytös kun on tosiaan muuttunut takaisin pojan omaksi normaaliksi käytökseksi, toivottavasti myös koulukäytös. Tuo selvinnee päivällä kun työmaalla pyörähtelen sen näyttöarviointikeskustelun tiimoilta. Jonka suhteen muuten on myös syytä teroittaa muistikeskustaan, muutama lappunen pitää muistaa ottaa mukaan tai muuten...
Vaan jaa. Luulenpa että ryhdyn kuosittamaan itseäni ihmismoiseen ulkomuotoon. Sitä ennen taidan tosin lukaista päivän uutisotsikot, ne kun on ehdoton osa aamukuvioita. Se on siis moro ja viettäkää kivakiva maanantai, minä pyrin taatusti samaan.
Myönnän, nyt on se toisinaan. Eilinen päivä oli toki kivakiva ja eniten kaikessa omaa oloa piristi huomata että aurinko on palannut. Junnun vaikeat kaudet on oikeasti juuri niitä, vaikeita. Minulla ja junnulla on aina ollut "napanuora kireällä", junnu vaistoaa minusta kaiken ja minä junnusta kaiken. Symbioosi on rikki nyt ja ehkä ihan hyväkin niin. Lapsi elää ja voi hyvin. Muuten, kuinka moni voi hehkuttaa moista "vastasyntynyt-teemalla" kun tenava on kohta 10v? *röhönauru*
Eilen pyykättiin, siivottiin, kokattiin ja pidettiin muutenkin huolta perusjutuista. Itsearviointikin tuli lukaistua läpi ja todettua että so what. En osaa itseäni kehua, en toisaalta kunnolla moittiakaan. Tiedän että vikoja on siellä täällä mutta mitä väliä. Oikeasti, MITÄ VÄLIÄ? Osoittakaa minulle se täydellinen ihminen niin lupaan niellä sanani ja ajatella että prkl soikoon minä olen viallinen.
Junnu on tosiaan palannut omaksi itsekseen. Pelottaa ja huolestuttaa edelleen enkä nyt ole aivan varma mistä lähden asiaa purkamaan. Ihan ensisijaisesti olen ajatellut yrittää saada junnu itse oppimaan sen miten hän lukee oloaan. Samalla mielessä kummittelee ajatukset siitä että hei, meidän suvussa on mielisairauksia ollut ja varmasti tulee jatkossakin olemaan. En todellakaan ole sitä mieltä että junnulla olisi mitään mielisairauksia mutta oikeasti, ennakoiko tämä niitä?
Ennakoiko tämä persoonan niin totaalinen muuttuminen sitä että jossain kohtaa kone leikkaa kiinni? Olen melkolailla varma siitä että olen aiemmin kertonut kuinka siskollani leikkasi kiinni. Mielenterveydellinen flippailu, siis minä sanon sitä flippailuksi, ei tarkoita sitä että olet pakkopaitakamaa ja tuomittu laitokseen suljettujen ovien taakse. Luulenpa jopa että oikealla hoidolla suurin osa mieleltään sairastuneista voi elää ihan normaalia elämää ilman niitä lukkoja ovissa.
Hei oikeasti. Siskollani todella LEIKKASI kiinni, siis TODELLA. Sitä oli aivan järkyttävän kamala katsoa kun ei pystynyt auttamaan. Eikä se ole aiheuttanut näin vuosien myötä kuin sen että siskoni on fiksumpi kuin minä; tajuaa kuunnella itseään. Sisko on opiskellut ammatin, pyöräyttänyt lapsen, ostanut kämpän ja hankkinut itselleen vakityön. Kukaan joka siskooni on tutustunut vuosien varrella tietämättä mitä joskus oli, ei voisi varmastikaan uskoa sitä mitä tapahtui.
Ehkä senkin vuoksi sisko tietää mitä elämä pskimmillaan on. Ehkä siksi minäkin osaan toimia siellä missä toimin. Mutta silti. En halua kokea samaa enää ikinä uudelleen. Mieluummin yritän sulkea pois mielestäni sen mahdollisuuden että junnulla flippaa kone kiinni. Ja silti. Jos flippaa niin flippaa, ei se maailmanloppu ole sekään. Itsekästä kyllä, mutta antakaa se flippaus silti jollekin muulle.
Toisinaan sitä vaan miettii ehkä liikaa. Nyt alkaa olla se aika kun kaikki mietteet pitää keskittää poikaan 15v. Tämän rippijuhlat kun on kahden viikon päästä. Ehkä tosiaan tähyän sinne ja unohdan tämän menneiden ja nykyisten mietinnän. Se on siis kivakivaa sunnuntaita kaikille ja se on moro!
Sieltä hän on jälleen palannut. Tuossa hän taas on. Oma iloinen, utelias, vilkas ja muita rakastava oma itsensä. Ja näin nopeasti. Vain kaksi (!) päivää ja kas, siinä hän taas on. Kiitos Maire kommentistasi, jäin oikein miettimään vielä lisää asiaa. Olen näet tätä miettinyt, kääntänyt ja vääntänyt. Pelännytkin osia siitä.
Junnun astmahan puhkesi, todnäk, silloin kun junnu oli juuri kastettu. Tuli joku mikälie, bronkiootti. Junnu oli sairaalassa muutaman päivän, vajaan kolmen kuukauden ikäinen pikkuihminen. Voi niitä päiviä, voi niiden pituutta. Voi sitä pelkoa vaikka tiesin ettei se ole maailmanloppu, olihan teinikin aikanaan vauvaiässä useamman päivän sairaalahoidossa kurkunpäätulehduksesta. Silti.
Junnu kotiutui salbumatol-reseptin kanssa ja ohjeena oli säännöllinen käyttö. Muistan kuinka moni ihmetteli rattaissa istunutta puolen vuoden ikään ehtinyttä pikkumiestä joka vinkui hengittäessään. Joku kysyi enkö pelkää että lapsi kuolee. En. Niin kauan kun lapsi piti ääntä tiesin että kaikki on hyvin. Oma lääkärin kanssa kävin väännön jos toisenkin siitä onko lapsella astma vai ei, minun mielestäni oli, oma lääkärin mielestä kyse oli pienistä keuhkoputkista.
En nyt selitä sen kummemmin tätä mitä tapahtui, eiköhän se kaikki ole jo ennestään täällä jossain kirjattuna mutta toteanpa että niin. Junnu on ollut kokolailla koko ikänsä astmaatikko. Koskaan, ikinä, milloinkaan en ole pitänyt astmaa kummoisena juttuna, sehän on osa lasta. Ollut aina. Lapsellekin lääkkeet on osa tätä ja tämän elämää, ei meillä ole koskaan jouduttu neuvottelemaan siitä otetaanko lääkkeet vai ei.
Ainoita negatiivisia kommentteja sairauden tiimoilta junnun puolelta on ollut joskus tämän väsyneenä heittämät sanat tyyliin "miks just mulla pitää olla tää". Junnu on siis aikaa sitten tajunnut oman erilaisuutensa sisaruksiinsa verrattuna tässä kohtaa mutta koskaan, niitä heittoja lukuunottamatta, se erilaisuus ei ole ollut negatiivista.
Junnu on aina saanut tehdä mitä tahtoo ja pystyy, siis mitä tulee liikkumiseen. Koskaan en ole sanonut ettei tämä voi tehdä jotain. Viime talven junnu hiihti kouluun. Alle otettiin kotona avaavaa ja koulussa lapsi koetti muistaa ottaa avaavaa ennen kotimatkaa. Eihän tämä aina muistanut ja makasi kotiuduttuaan lattialla yskien, köhien ja toisinaan limaa oksentaen. Mitä sitten, olipa saanut elää ja tehdä.
Astma on toki sairaus, en väitä, mutta meillä se on lähinnä junnun ominaisuus ja tulee aina olemaan sitä. Vasta nyt viimeisen parin-kolmen vuoden aikana olen antanut itselleni luvan surra sitä sairautta. Tai niin. Oikeastaan sitä että se vaikuttaa junnuun niin paljon. Se ero mikä on olemassa hoitotasapainossa olevan junnun ja epätasapainoisen junnun välillä, se on ihan oikeasti älytön.
Meillä asuu ja elää aurinko. Vilkas, toki, mutta aurinko. Kaikille ihmisille kiva ja rakastava. Halaileva. Välittävä. Iloinen. Hyväntuulinen ja empaattinen. Ajattelevainen. Ja sitten on se toinen junnu, se jonka lääkitys on epätasapainossa. Se junnu. Se itkee. Makaa lattialla. Ei tahdo tehdä mitään. Ei jaksa mitään. Se kiukuttelee. Se ei, edelleenkään, kiusaa ketään, mutta äidilleen ja niille joita se rakastaa, niille se on ilkeä.
Piikittelee. Siihen ei saa kontaktia. Sille voit puhua mutta siihen et saa kontaktia. Eikä se tahdo kontaktia. Se tahtoo vain olla ja kertoa kuinka SYVÄLTÄ kaikki on. Se vih aa koulua ja elämää. Se huutaa tuskaansa puheesi päälle. Äitinä voin kertoa että se on kamalaa. Se kaikki on kamalaa. Se särkee joka ainoa kerta sydämeni pieniksi paloiksi. Ja se kaikki on minulle mysteeri.
Toki ymmärrän että jos aivot ei saa happea niin eihän ajatus toimi. Toki ymmärrän että jos ilmaa ei mene sisään kuten pitäisi niin toki, elimistön toiminnassa pitäminen on se ensisijainen johon se menee. Mutta silti. Taysissa lääkäri totesi että junnun spirometrian tulosten mukaan näyttää siltä että kaikki keuhkokudos ei ole auki. Liimautunut kiinni. Bricanyl tehostaa sitä että hoitava lääke menee sinne minne pitää ja keuhkot alkaa toimia.
Näin on ilmeisesti tosiaan käynyt. Ja silti, tämä huolen määrä siitäkin miten muka "terveen" ihmisen keuhkokudos voi liimautua kiinni välillä. Oikeasti. Ja se tuskaisuus mikä junnussa on silloin kun lääkkeet ei ole kunnossa. Jäin miettimään sitä Mairen kommenttiakin. Niin, junnu voittaa mennen tullen käytöshäiriöiset ja ad/hdt ongelmallisuudessaan silloin kun lääkkeet ei toimi.
Tai ei, ei ihan niin voi sanoa. Ei tämä tanssi balettia koulun käytävällä, ei tämä huutele väliin, ei tämä tee itseään näkyväksi. Tämä jumittaa mutta niin ettei kukaan muu kuin toiminnan vaatija huomaa sitä. Silloin elämä on tuskaa, ihan kirjaimellisesti. Se mikä tekee tästä äidille vaikeinta on se että lapsi kasvaa. Tulee aika jolloin tämän pitää itse hoitaa itsensä. On niin helppoa kun lapsi on tuossa.
Lähellä. Minä näen, vaikka nyt en häpeäkseni huomannutkaan, osaan ottaa kiinni ja voin käskeä tekemään kuten sanon. Saan lapsen takaisin omaksi itsekseen. Entä kun tulee päivä jolloin en enää pysty siihen? Ja miten, ihan oikeasti miten, lapsi voi muuttua niin? Ymmärrän hyvin että kukaan ei aina ole mukana ajatuksissani, ei ole mukana siinä mitä kaikkea minä murehdin lapsen suhteen.
Ymmärrän varsin hyvin jopa sen että koskaan junnusta ei ole tehty mitään muita kuin astmadiagnoosi. Lapsi, jonka oikeudentaju ja -tunto on kohdallaan, jonka empatiakyky on rautaa, jonka iloisuus tarttuu kaikkiin, jonka vilkkaus ja uskallus olla oma itsensä ihastuttaa, jonka hymy hymykuoppineen päivineen, jonka uteliaisuus maailmaa ja elämää kohtaan saa rakastamaan tätä, ei voi olla ad/hd, tiedän. Sen verran olen tähän mennessä oppinut.
Ymmärrän senkin ettei tällä voida katsoa olevan mitään psyykkisiä ongelmia sillä normaali junnu, se jonka lääketasapaino on kohdallaan, on juuri se jota äsken kuvailin. Ja silti. Entä sitten kun tämä on aikuinen. Kun äiti ei sano mitä pitää tehdä. Mitäs sitten? Tuleeko lapsesta yksi lisäpiste tilastoihin joissa kerrotaan kuinka monta mielenterveydenhoitopaikkaa lisää tarvitaan. Sillä mielenterveysongelmalliseksihan lapsi muuttuu kun lääketasapaino ei pelitä.
Oli niin helppoa kun junnu oli vauva. Oli niin helppoa kun olin kaiken aikaa kotona ja junnu oli tuossa. Tämä tuska jonka äitinä koen. Tämä pelko. Junnu on menossa ensi keväänä astma"nuorten" omahoitopäiville, viisas ja kauasnäkevä taysin astmahoitaja ilmoitti hänet sinne jo nyt sillä sinne pääsee kun täyttää 10v mutta takaako sekään mitään. Pakko myöntää että minua pelottaa.
Junnu on ollut pitkälti sairautensa vietävissä, olkoonkin että me kotona olemme tehneet siitä hänelle ominaisuuden emmekä sairautta. Olemmeko tehneet väärin? Kun en tiedä. Osaan vain sanoa sen että en ehkä tahdo koskaan junnun kasvavan aikuiseksi, tahdon että hän on aina tuossa. Lähellä.
Eikä tule vielä hetkeen tietämäänkään mutta olisiko se tässä nyt? Siis oikeasti, lapsestahan on tullut vahingossa heittopussi. Laskin juuri, ihan sattumalta ja puolivahingossa, lapsen luokkasiirtoja. Koulutiehän alkoi pienluokalta. Syynä oli tuolloin lähinnä se ettei lapsi ollut vielä koululainen koululainen. Jo kevättalvella lapsi siirtyi normiluokkaan sillä kas, koululaistaidot oli löytynyt.
Ekan luokan loppu ja tokaluokka meni tuosta vaan. Lapsen numerot oli luokkaa 9-10 kokeissa eli jaa-a, kun pää toimii niin se toimii. Tarkalleen kerran koko aikana oli hankalampaa; tuolloinkin lapsen hoitotasapaino oli hanurillaan mutta onneksi opettaja, jonka kanssa asiasta oli aiemmin puhuttu, infoili heti kotiin huomattuaan pojassa tapahtuneen muutoksen. Lääketasapaino löytyi pian ja kas, loppukakkonenkin meni tuosta vaan.
Sitten tuli siirto kolmoselle. Ja kas, ei aikaakaan kun lapsi siirtyi pienluokalle. Nyt on "kotiluokka" taas löytynyt, numerot on ihan toista kuin syksyllä eikä lapsi enää "vihaa" koulua vaikka ei siitä pidäkään. Kukapa siitä, aina sinne oli itsestäkin inhottavaa mennä kun se kerran oli pakko. Tämä ensi syksylle ajoittuva siirtymä tulee olemaan pojan nippanappa täyteen ehtineen kolmen kouluvuoden aikana viides.
Niin. Viides. Takana tulee olemaan neljä eri opettajaa. Kolmessa vuodessa. Kaksi jotka tuki alkutaivalta ja teki siitä lapselle hyvän ja positiivisen kokemuksen. Yksi jonka aikana hommat meni käteen. Ja neljäs joka on antanut sitä tukea ja turvaa ja rajoja. Aika repaleinen. Mutta tosiaan, junnu siirtyy toisen luokanvalvojan luokkaan syksyllä. Näin on OHR päättänyt ja päätös lienee kokolailla taputeltu vaikkakin se musta valkoisellahan sen vasta takuuvarmaksi kertoo.
Sitä mustaa valkoisella kun ei vielä ole niin ei ole vielä aika kertoakaan oikein kenellekään. Toki ukko siitä tietää, samoin ukon sisko ja omani, mutta siinä ne tietäjät sitten onkin. Menköön kouluvuosi nyt rauhassa loppuun ja otan asian kesälomalla vasta junnun kanssa puheeksi. Tiedän jo valmiiksi mitä on edessä; itkua, hammasten kiristystä ja huutoja siitä kuina hän EI tahdo muualle kuin omaan luokkaansa.
Lapsen parhaaksi tämä päätös silti on tehty. Elän toivossa että uusi luokanvalvoja on jaksavampi, pysyvämpi ja, suoraan sanottuna, kykenevämpi. Nähtäväksi jää. Toisaalta, junnulla kun ei ole sitä ekan koulupäivän mukanaan tuomaakaan yhtenäisyyttä luokkansa kanssa, tämän luokkakaveritkin kun on vaihtuneet jo kolmesti tähän mennessä. Hmmm. Toivottavasti lapsen tiestä ei ole tehty liian repaleista.
Vaan jaa, mitä taas tulee lääketasapainoon niin toteanpa että ihmeitä ei ole ehtinyt vuorokaudessa tapahtua. Eilinen oli ihan yhtä paha kuin torstai, ei eroa siinä. Lääkäri kysyi onko junnu jaksamaton. Sanoin että ei. Vasta illalla aloin asiaa miettimällä miettiä ja eilen sen tajusin; jaksamattomuuttahan se on. Junnu vain peittää sen siihen turhanpäiväiseen rähinään, kähinään ja vastusteluun.
Mitä taas tulee eiliseen työpäivään muilta osin niin voi kuulkaa. Siinä oli tippa linssissä lähellä. Jokainen, joka aivaten ainoa, pikkuihminen oli tehnyt minulle kortin. Oli kauniisti tehtyä graffitia (kyllä, yksi lapsista on varsinainen taideihme), oli hempeitä ajatuksia, oli kekseliäitä sanoja ja niin, se minun kanssani kerran jos eräänkin tänä aikana kähisemään ehtinyt lapsi oli piirtänyt korttiin ison sydämen ja kirjoittanut sisäpuolelle että "kiitos kun olit auttamassa meitä". Oih!
Sainpa 160 euroakin siinä, tosin ne tuli pikkuaspergerin kortissa piirrettyinä seteleinä. Oli satanen, viiskymppinen ja kymppi ja pienin kirjaimin kirjoitettu "hyvää kesälomaa". Arvatkaapa kuinka mahdottoman vaikea luokasta oli lähteä pois? Korteista en voi varmaan luopua ikinä, niissä kun oli kaikkien lasten sydämistä palat. Ihanaa!
Kotona pyörähdin pikaisesti ja sen jälkeen kipaisin hakemassa speden tarhalta, sen päälle tein ruokaa, siivoilin kotvan ruokailun jälkiä ja istahdin nojatuoliin kahvikupposen kanssa seuraamaan Intian tohtorin touhuja. Niiden jälkeen kaivoin läppärin esiin, kakkosläppärini siis eli sen jonka olen varannut lähinnä kouluhommiin ja "varakoneeksi" jos joskus tekee mieli antaa speden pelailla.
Kuinka ollakaan spede oli tosiaan saanut vapun kunniaksi pelailla kotvan. Ja kuinka ollakaan, kone oli taas ihan jumissa. Tunti siinä meni että sain koneen pelittämään, järjestelmän palauttamiseksihan se meni. Himppa ennen seiskaa se viimein toimi ja kas, sitten jumittikin koulun etäkone. Just. Puoli kahdeksalta illalla pääsin viimein kirjoittamaan itsearviointia näyttöviikkojen osalta.
Suomen pelistä näin tarkalleen viimeisen erän mutta myönnän, ihan kotvanen tuli siinä (hups) sivusilmällä kurkittua niitä edeltäviäkin eriä. Päivä oli siis vähän sitä ja tätä mutta niin. Ne kortit. Ne tuolla sielussa jaksaa lämmittää vaikka himpan onkin ikävää ilmassa. Vaativiahan nuo ovat, pikkuihmiset mutta silti; palkitsevinta ikinä!
Ja nyt, siirryn suosilla touhujen pariin. Hitsiläinen, sehän on lauantai joten oikein kivakivaa päivää ja se on moro!
On tämäkin aika herätä. No, toisaalta, onpa aikaa heräillä rauhassa. Vaan niin, eilen tosiaan vietettiin junnupäivää ja millainen päivä se olikaan! Oikeastaan moni asia selkiintyi vaikkakaan päätöksiä suuntaan tai toiseen ei vielä syksyn suhteen tehty. Junnun asia menee nyt OHRn käsiteltäväksi ja nähtäväksi jää mikä se lopputulema on. Ehdotuksia toki tehtiin, junnu on sikäli onnellisessa asemassa että pienluokan ope on ihan oikeasti ope joka pitää ennen kaikkea lapsen edun etusijalla, eikä koulun erityisopettajakaan jää pekkaa pahemmaksi.
Junnun kotiluokan opettaja saattoi himppasen loukkaantua palaverin aikana, ainakin tuo näytti siltä että tehdyt ehdotukset loukkasivat hänen ammattiylpeyttään. No, hän nyt ei ehkä osaakaan aina ajatella sitä lapsen etua ensimmäisenä, tai siltä minusta ainakin on usein tuntunut. Tosiasia kun on kuitenkin se, että kolmoset on kolmosia, ei vitosia, ei kutosia eikä suinkaan pikkuaikuisia joiden kanssa voi pitää kouluaikana lystiä.
Kolmonen on kaiken lisäksi todella vaativa luokka oppilaille joten koulutyö pitäisi ehdottomasti nostaa etusijalle ja vasta jos homma toimii ryhtyä miettimään voiko luokka tehdä jotain "ylimääräistä" kouluvuoden aikana. Nyt sitä ylimääräistä on ollut kouluvuoden alusta asti ja niin, aivan liikaa koko luokalle. On kierrätyskunkkuina toimimista, on kirpparipöytätoimintaa ja kuoroa ja vaikka mitä ja kaiken kruunaa se, että oma ope on lähes viikoittain pois ainakin päivän pari.
Näiden poissaolojen lisäksi oma ope hoitaa useampaa projektia yhtäaikaa ja valitettavasti tämä nostaa ne projektit luokkatyönsä edelle. Kevät on tuonut sinänsä helpotusta luokan tilanteeseen että siellä on nyt viimein ihan oikeasti kykenevä ohjaaja joka kykenee hoitamaan myös opettajan sijaisuudet ja pitämään luokan aisoissa. Luokkaan kun ei suostu edes sijaistamaan oikein kukaan, kertonee luokan kokonaistilanteesta ja levottomuudesta jotain?
Mutta niin, junnu. Junnun kohdalla asia jäi harkinta- ja OHR-vaiheeseen. Pääosan puheesta palaverissa hoiti pienluokan opettaja joka totesi että junnu on oppimistaitojaan ajatellen väärässä paikassa ja tosiasia on sekin, ettei tämä tule mistään maagisesta taikaiskusta muuttumaan rauhalliseksi lapseksi. Tämä on perusluonteeltaan vilkas ja tulee todennäköisesti aina olemaan mutta pienluokassa työt on sujuneet ja homma on toiminut.
Erityisopettaja komppaili vieressä, hänellä kun on tarkalleen sama käsitys lapsesta ja totta tosiaan, ei hänkään pidä pienluokkaa alkuunkaan oikeana paikkana junnulle. Jos pelkän eloisan ja vilkkaan luonteen vuoksi lapsia ryhdyttäisiin sijoittamaan pienluokille niin kouluhan olisi kohta väärällään pienluokkia. Junnu kuuluu isoon luokkaan ja ei, junnun takia isossa luokassa ei tarvitse olla edes ohjaajaa, riittää kun opettaja näkee hieman enemmän vaivaa työssään ja käyttää junnun kohdalla toimiviksi keinoiksi todettuja metodeja.
Junnun kotiluokan opettaja totesi että eihän hän tiedä mikä hänen luokkansa tilanne on syksyllä. Tällä hetkellä siellä on levotonta ja luokassa on niin haastavia oppilaita ettei hän mielellään ottaisi junnua sinne mutta syksyllä kaikki voi tosiaan olla toisin. Minä puolestani kuulutin kestävien päätösten perään. Samaan yhtyi pienluokan ope kuten myös erityisopettaja sillä onhan se niin että nyt kun lasta on mielivaltaisesti heitelty miten sattuu niin enää sitä ei voida tehdä.
Koulun vaihtokaan ei voi oikein olla se johon nyt lähdetään vaan ensin pitäisi kokeilla oman koulun sisällä ratkaista tilanne ja näin ollen pienluokan opettaja heitti ilmaan ajatuksen siitä että junnu siirtyisikin toiseen isoon luokkaan. Tässä kohtaa kotiluokan opettajan ego sai kolauksen. Onhan se toki varmasti vaikea kohta jos tällaiseen siirtoon lähdetään, en epäile hetkeäkään. Aikuiset kun on niitä joiden pitäisi pystyä työskentelemään koulumaailmassa kaikkien oppilaiden kanssa ja toki, opettajan itsetuntohan tässä on se joka sen kolauksen saa.
Lopputulema palaverin osalta oli siis se, että junnun asiaa käsitellään OHRssä ja luokkavaihtomahdollisuus on se joka on ensisijaisesti harkinnassa. Pienluokassa jatkaminenkin kun toki olisi yksi mahdollisuus mutta kun se ei oikeastaan ole mahdollisuus. Junnu kun ei tosiaan kuulu sinne pienluokkaan oppimistaitojensa ja käytöksensä puolesta. Kuka tahansa lapsihan hyötyisi pienluokkaympäristöstä, sekin on totta, mutta pienluokkapaikkoja on vähän ja junnu on saanut olla tämän koko vuoden pienluokalla vain ja ainoastaan siksi että siellä on ollut tilaa.
Palaverin päälle paiskittiin kotvanen töitä ja kas, kohta oltiinkin jo menossa kohti taysia. Nyt suomin kyllä itseäni! Olenkohan sittenkin haukannut liian ison palan kakkua kerralla? Onko se tämä opiskelu joka sotkee niin täysin kykyni tehdä havaintoja junnusta? Argh! Junnulla kun on selvästi vauhti kiihtynyt parin-kolmen viikon ajan ja tällä viikolla sen on huomannut jo selvääkin selvemmin myös koulussa. Silti, minä olen kiinnittänyt niin paljon huomioa siellä luokan muihin oppilaisiin että vasta eilen heräsin todella siihen kuinka levoton lapsi onkaan.
Tai ei, ei ehkä niinkään levoton, mitä kouluun tulee, vaan haluton. Jaksamaton. Hankala. Tämän havainnon tein käsityötunnilla kun lapsi lötkötti pöytää vasten ja ei tahtonut osallistua mihinkään. Olihan siitä viitteitä jo viime viikollakin mutta kässyissä oli paikalla toinenkin ohjaaja joka otti rivakan taktiikan junnun kanssa ja sai kuin saikin tämän tekemään töitä kanssaan.
Taysissa meille osui näet ihan oikea lääkäri. Eikä mikä tahansa lääkäri vaan aikuinen nainen joka kyseli tarkkaan ihan kaikki ummet ja lammet junnun viimeaikaisesta voinnista, kyseli lääkkeet, talven sujumiset ja suunnilleen kaiken mikä vähänkin voi liittyä astmaan. Tämän jälkeen lääkäri kuunteli keuhkot, kurkkasi kurkkuun ja korviin ja ryhtyi kertomaan spirometrian tuloksista. Kaikessa karuudessaan kun tilanne on nyt se että junnun hoitotasapaino on jälleen kerran ihan hanurillaan.
Miten ihmeessä minä en ole huomannut? Tai siis olen toki huomannut että se vauhti on lähtenyt kiihtymään mutta miten ihmeessä minä en ole osannut laskea yhteen yksi plus yksi? Tämä sama kun on toistunut joka ainoa kerta kun hoitotasapaino ei ole ollut kunnossa ja joka ainoa aiempi kerta minä olen hoksannut tilanteen hyvinkin vikkelään ja lisännyt lääkkeitä. Voi tsiisus! Laihaakin laihempi puolustus mutta luulenpa että tämä hoksaamattomuuteni johtuu osin siitä että tämä vauhdin kiihtyminen on osunut nyt juuri samoille viikoille kun väänsin esseetä, tein näyttösuunnitelmaa ja aloin sitä näyttöä tehdä.
Voi pska. Kaikkia hienoja nimityksiä en nyt edes muista mutta joku arvo spirometriassa kertoi siitä ettei hoitotasapaino ole kunnossa ja toisaalta siihen hoitotasapainon epäkuntoisuuteen viittasi myös se, että junnun puhallusarvo nousi 26% avaavan jälkeen. Lääkäri kuvasi tilanteen olevan kuin siellä keuhkojen suulla olisi tulppa. Osa keuhkokudoksesta olisi jumissa eikä ottaisi auetakseen hoitavalla jolloin lapsi ei tosiaan saa sitä happea niin paljon kuin pitäisi.
Mihinkään lääkevähennyskokeiluihin ei lähdetä ja sillä siisti, tämän "tukoksen" takana kun voi osaltaan olla juuri se kevyemmän lääkkeen kokeilu joka, onneksi, ei kestänyt kovin kauaa. Osasyy voi olla myös siitepölykaudessa, olkoonkin ettei se koivualleria edelleenkään näy junnulla testeissä. Hän ottaa junnun uudelleen spirometriaan syksyllä ja nyt hän lähettää tämän tekemään jonkun, hieno nimi taas, testin joka kertoo miten tässä ja nyt toimitaan.
Hyvä lääkäri on oikea taivaan lahja, niin se on, sillä tämä lääkäri keskeytti oman puheensa moneen otteeseen kysyäkseen onko minulla jotain mielessä tai kysyttävää. Oi! Junnu siis lähti hoitajan kanssa siihen johonkin hieno nimi-testiin ja minä jäin kotvaksi lukemaan lehteä. Se hieno nimi-testikään ei onnistunut kuten olisi pitänyt, lapsen keuhkoissa ei vain happi riittänyt. Tämäkin tuki lääkärin käsitystä siitä ettei sinne tosiaan pääse happi keuhkoihin kuten pitäisi, olkoonkin että lapsi puhaltaa komeita arvoja PEFiin.
Junnun hoitoa muutetiin sen verran että seuraavat kaksi viikkoa tämä ottaa vartti ennen hoitavaa lääkettä avaavan alle ja sen jälkeen jatketaan normaalisti pelkällä hoitavalla. Samalla lääkäri kertoi flunssan uusista hoitosuosituksista joiden mukaan hoitavaa ei tuplatakaan tuosta vaan vaan ensin kokeillaan helpottaako olo muutamassa päivässä avaavan tehokuurilla. Avaavaa saa siis tuolloin ottaa jopa kuudesti päivässä kaksi annosta kerralla. Jos tehokuuri ei auta niin vasta sitten hoitava tuplataan.
Vuosien jälkeen sain mukaani myös oirepäiväkirjan. Täyttelin siihen iltasella junnun käyttämät lääkkeet ja totesin että voi tsiisus. Lapsihan on kävelevä lääkeopas. Kaikki lääkkeethän ei ole jatkuvassa käytössä, mutta aika moni kuitenkin. No, nyt odottelemme mihin suuntaan tämä tehokuuri lähtee junnun oloa viemään, toivonpa tosiaan että hyvään. Junnu kun on, ihan oikeasti, tuskainen ja haluton ja levoton ja minä, mänttien mäntti, olen kuitannut olotilan kevätväsymyksellä.
Kotona touhasin sapuskaa, ruokin tenavat, ihastelin pojan 17v saamaa armeijan kutsuntakirjettä ja touhasin sitä ja tätä. Junnun kanssa keskustelimme tämän astmasta ja olosta ja luulenpa että lapsen omakin mieliala siinä hieman parani. Tyhmähän lapsi ei ole, tämä ei vain osaa vielä itse lukea omaa oloaan ja äiti, niin, äiti otti ja missasi koko jutun tällä kertaa. Ai että olen itselleni oikeasti kiukkuinen tästä, lapsihan tässä on ollut se joka on kärsinyt siitä että äiti on sokea kuin lepakko!
Illansuussa sain vielä jonkun omituisen herätyksen. Siis oikeasti! Pojan 15v rippijuhlat on reilun KAHDEN VIIKON päästä! Tämä näyttö nyt tosiaan on saanut minun aikakäsitykseni ihan sekaisin! Eilen illalla sain kuin sainkin hiottua vieraslistan kuntoon ja kas, laitettua kutsutkin vieraille. Ensimmäiset ilmoittautumisetkin sain jo joten edetty on. Pojan palattua kyliltä teimme vielä alustavaa listaa tarjoiluista ja huh huh. Ensi viikolla pitää OIKEASTI alkaa töihin.
Vaan jaa. Luulenpa että nyt siirryn ihan muihin töihin, ehkäpä lukaisen aamu-uutiset ennen kuin täytyy ryhtyä lastenherättelypuuhiin. Spede-parka joutuu heräämään hyvissä ajoin sillä tänään teemme siirtymämme kävellen ja sehän tietää sitä että vartti seiskan jälkeen meidän on syytä olla ulkovaatteissa. Se on siis moro ja viettäkää kivakivaperjantai!
Noin suunnilleen ainakin sillä se sopii hyvin kuvaamaan toimintoja jotka tälle päivälle osuu. Aamuhan alkaa, toki, ihan normaalin kuvioinnin mukaan eli säätöä aamupalojen, vaatteiden jne jne kanssa. Jatkoa seuraa speden tarhaan kiikutuksen ja oman työmaalle säntäilyn tapaan. Työmaalla pääsen, jälleen kerran, ihmettelemään kolmosten tekstiilityötuntia ja lähinnä sitä kuinka vilkkaita lapsia ryhmässä on.
Toki meidän ad/hd on ihan oma lukunsa, en väitä, mutta merkillistä kyllä siinä ryhmässä on muutama muuten vaan vilkas jolle tuntuu olevan käsittämättömän vaikeaa antaa työrauhaa muille tai keskittyä itse siihen tekemiseen. Hassuinta lienee se, että kyseisessä ryhmässä on myös junnu jonka en jostain kumman syystä ole huomannut olevan alkuunkaan se levottomin vaikka näin minulle on tämän ryhmän suhteen esitetty aiemmin. Ryhmä kun koostuu pitkälti junnun ns kotiluokan pojista.
Aika pian tämän tekstiilityörupeaman jälkeen siirrynkin sitten palaveroimaan laaja-alaisen erityisopettajan, pienluokan erityisopettajan ja sen junnun kotiluokan opettajan kanssa. Alustavia keskusteluja junnun tulevaisuudesta kävin laaja-alaisen erityisopen ja pienluokan open kanssa jo viime viikolla, palaverin kun piti olla tuolloin ja kas, junnun kotiluokan opettaja unohti koko jutun ja olikin jossain missälie vapailla ne päivät.
Se, mikä tässä on ehkä se vaikein mietittävä on tosiaan se ensi syksy. Mikä tulee olemaan junnun sijoituspaikka? Pienluokka ei ole junnun paikka, noin oppimiskykyä ajatellen, sillä siinähän lapsella ei ole huomattu pienimpiäkään ongelmia koko tämän reilun puoli vuotta kestäneen pienluokkasijoituksen aikana. Käytöksenkään suhteen ei ole erikoisemmin mitään mainittavaa, vilkashan poika on ja tämän istuma-asentoa saa korjata useampaan otteeseen tuntejen alussa johtuen lähinnä siitä että niin kauan kun ei tehdätehdä töitä kääntyilee junnukin aina tuolissaan sen mukaan mistäpäin puhe kuuluu.
Kotiluokka taas. Kotiluokan ope oli ehtinyt sen verran juttelemaan pikaisesti pienluokan open kanssa yhtenä päivänä kahvitauollaan että ehti toteamaan ettei varsinkaan juuri nyt ottaisi junnua mielellään takaisin luokkaan. Siellä kun on niin kovin hankalaa nyt muutenkin. Siis mitä? Tämähän halusi junnun pois luokasta juuri siksi että siellä oli niin kovin hankalaa syksyllä kun junnu oli siellä. Mitä ihmettä. Eikö junnun siirtyminen muuttanutkaan luokkaa rauhalliseksi? Outoa.
Tiedän, kirjoituksestani kuultaa jonkinasteinen katkeruus junnun ns. kotiluokan opettajan toimia kohtaan mutta kun. Onhan se nyt ihan selvä että jos luokassa on vilkkaita oppilaita ja nämä oppilaat viettää aina ensimmäiset kymmenen-viisitoista minuuttia keskenään luokassa niin onhan se meno levotonta ja villiä. Ja onhan se selvä että jos junnu lätkäistään sinne muiden sählääjien sekaan kun nämä "kiipeilevät seinille" niin kiipeileehän se junnukin.
Sekään tuskin helpottaa asiaa millään tavalla että kotiluokan opettajalla on vähän väliä sijaisia. Tämä luokka kun tarvitsisi opettajan joka on lähestulkoon AINA itse paikalla ja joka siirtyy sinne luokkaan suunnilleen samantien kellojen soitua. Niin, sitä syksyä nyt mietitään, loppukevään junnu viettää pienluokassa ja se on jo selvä juttu se. No, eiköhän palaverin jälkeen olla viisaampia kaikki, luulen mä.
Palaverin jälkeen touhuan töitä töitä pari tuntia ja sen jälkeen suoritankin sitten junnun kanssa siirtymän taysin suuntaan. Spirometrian tulokset saadaan tänään ja samalla selvinnee lääkitysten jatkot. Pitäkää nyt herranen aika peukkuja ettei pöydän toisella puolella istu jälleen joku erikoistuva lääkäri joka liputtaa lääkevekslailujen puolesta. Ymmärrän toki, ja olen jopa itse samaa mieltä, että olisi varsin ideaalisen ihana tilanne jos junnulta voitaisiin jättää lääkkeet lääkevähennysten kautta pois.
Mutta oikeasti. Aika moni jo aikaa sitten erikoistunut lääkäri on todennut että siihen ajatukseen ei kannata tuudittautua, ehkä, jos oikein hyvin käy, junnu on vielä joskus oireeton astmaatikko joka selviää ilman näin moninaista lääkitystä mutta sen todennäköisyys on suhteellisen pieni ja parhaimmassakin tapauksessa se aika tulee vasta kun junnu on murkkuiässä aikuisuuden kynnyksellä. Nähtäväksi jää.
Taysista ravaankin sitten tarhan suuntaan ja sitä kautta kotiin. Tälle iltapäivälle olen ajastanut erinäisen määrän pyykkiä, himppasen siivoilua, kokkailua ja muuta vastaavaa pikkutouhua. Eilenhän meillä vietettiin katastrofiruokapäivää, jääkaappi kun kumisi tyhjyyttään jo vappupäivänä. Tämä tyhjyydestä kumiseminen johtui lähinnä ruokailijamäärien ihmeellisestä räjähtämisestä viime viikonloppuna sillä ruokaa ja maitoa ja mehua oli kyllä varattu niin runsaasti että omalle sakille se olisi riittänyt mennen tullen.
Junnun maidot loppui tiistai-iltana ja sitä laktoositonta maitoa ei edes saanut lähikiskalta. Mehut loppui tiistaina aamupäivällä. Kaikki ruoat ruoat oli syötyinä tiistai-iltana. Jämät viidestä paketista muroja oli kadonnut nälkäisten iltapala- ja aamupalajoukkojen kitaan jo samaisena aamuna. Niin. Meidän ruokapöydässämme heilui nonstoppina serkkutytöt, olipa näillä hetkittäin mukana yksi omakin kaverinsa ja osan ajasta naapuruston lapsi, kuten aiemmin jo postailin.
Eilen kipaisin pikapikaa kaupalla aamulla samalla kun kiikutin speden tarhaan. Nappasin pikana mukaani maitoja ja lihapiirakkapussin, tieto siitä että pääsen työmaalta vasta neljältä ja haen matkalla vielä speden sai minut toteamaan että on parasta kun jääkaapissa on jotain jota vain pikana lämmittää. Sopii arvata sen mutinan määrää jonka prinsessa piti moisesta "ruoasta". Mutinan perimmäinen syy taisi olla lähinnä se että prinsessa eli toivossa saavansa sillä mutinalla muutaman kolikon kiskan grilliruokamyyntiä kannattaakseen.
Eilinen ilta meni pitkälti siivoillen lasten evästelyn jälkiä, kooten pyykkiä pyykkikoreihin sillä tiedättekö, ne ei osaa itse tulla yläkerrasta pesuun. Yllättävää kyllä niiden likaisuus katsotaan äidin syyksi, olkoonkin ne pyykit kuinka tahansa erinäisten romppeiden alla jemmassa prinsessan ja junnun huoneessa. Loppuillasta virkkasin oman ponchoni valmiiksi, hapsuja en siihen jaksanut vielä laitella vaan otin virkkuun alle kummitytölle ajattelemani ponchon.
Tänään on siis tosiaan luvassa juoksua sinne ja tänne. Onneksi huominen työpäivä on ihan vain työpäivä jolloin teen ihan vain töitä. Työpäivän päätteeksi pitänee tosin ryhtyä kirjoittamaan sitä itsearviointia tästä näyttöviikkojaksosta, näytön arviointikeskustelu kun on sitten maanantaina. Minua jotenkin ahdistaa juuri nämä keskustelut. Niissä kun pitää miettiä omaa osaamistaan kantilta jos toiselta ja oikeasti, minulle se on jotenkin mahdottoman hankalaa.
Vaan jaa kuulkaa. Luulenpa että siirryn nyt tutkailemaan aamun uutisantia, sen jälkeen voisikin koettaa asetella kutrejaan jotenkin kuosiin ja johan sen päälle saakin ryhtyä lastenherättelypuuhiin. Se on siis moro ja viettäkää kivakivatorstai!
Loppu hyvin, kaikki hyvin. Tai ei ehkä ihan niinkään mutta paremmin kuitenkin kuin oletin ja säikähdin. Vappuaatto, pihabileet ja alkoholi, aina välillä tällä yhdistelmällä sattuu ja tapahtuu pahojakin juttuja. Naapurustossamme oli vietetty vappua, kuten todennäköisesti monessa muussakin paikassa, kosteissa merkeissä, käyty baarissa ja palattu yöllä muutaman vanhan kaverin kanssa saunomaan ja turisemaan.
Isäntäperheen silmät oli alkanut lupsua, tietysti, aika pian saunomisen jälkeen ja vieraat oli ryhtyneet tekemään lähtöä ja isäntäperhe puolestaan siirtynyt nukkumaan. Jokainen voinee kuvitella sen järkytyksen määrän minkä ihminen kokee herätessään poliiseihin ovella. Ja vielä enemmän järkyttyy jos ei tiedä mitä on tapahtunut ja missä ja poliisimääräkin lisääntyy hetkessä aina teknisellä tutkinalla ja parilla lisäpartiolla.
Tämä oli siis aamuinen tilanne jonka yhteydessä meidänkin lapsilukumme kasvoi tilapäisesti. Kukaan ei tuntunut tietävän edes mitä on tapahtunut tai kuka on tehnyt ja mitä on tehnyt. Pahimmalta kaikessa tuntui ehkä se että naapuruston saunojaporukan pihasta löytyi miesten vaatemytty ja pihasaunan edestä verta sieltä täältä. Onneksi talon lapset ei heränneet siihen ruuhkaisimpaan hetkeen jolloin tekninen tutkinta kolusi paikkoja.
Siinä samassa tiedottomuuden tilassa jatkoin kotona päivää omien, heidän serkkutyttöjen ja naapuruston lisälapsen kanssa. Kokkailin ruokaa, jossain kohtaa naapuruston lisälapsi tuli rauhallisella hetkellä kysymään tiedänkö mitä on tapahtunut ja minä jouduin vastaamaan että en. Muutama sana siinä vaihdettiin, lapsen oloa helpotti selvästi kun sai purkaa hetken tuntojaan ja hoitotätikin vaikutti kuitenkin varsin rauhalliselta.
Hieman siinä kyllä odottelin josko vielä pamahtaisi puhelu lastensuojelusta, lapsen meille saatellut tutkinnanjohtaja kun totesi sen olevan mahdollista. Luulenpa että lastensuojelulla on ollut himppasen kiire eilen, tutkinnanjohtajakin totesi että toisaalta, eipä sillä lisälapsella taida täällä hätää olla kun lapsi lähti samantien kirmaamaan omieni kanssa trampalle ja minä huutelin tämän perään lähinnä siitä onko aamupala syöty ja jos ei niin eiköhän olisi syytä tulla ensin sisälle syömään.
Vasta illansuussa tapahtumat alkoi selvitä naapuruston saunojien päästyä takaisin kotiin. Vieraat on tosiaan alkaneet tehdä lähtöä ja isäntäpari mennyt nukkumaan. Liekö sitten taksitkin olleet superruuhkaisia, onhan tapahtumat ajoittuneet siihen baarien kiinnimenoaikoihin. Ilmeisesti muut vieraat ovat suoriutuneet omille reiteilleen ja pari tyyppiä on jäänyt odottamaan taksia ja kas. Suomalainen känniääliöinti, uho ja mikälie ottanut vallan ja heille on kehkeytynyt riitaa siinä odotellessa.
Kukaan ei ole sentään kuollut mutta nyrkit on puhuneet ja pahoinpidelty henkilö on suoriutunut jollain ilveellä ensiapuun josta on soitettu poliisit paikalle. Järkyttävää sanon mä. Erityisen järkyttävältä se tuntuu jo siksikin että tapahtuma on sattunut naapurustossa ja kukaan ei ole kuullut mitään. Sen selittänee pitkälti se että naapuruston väki on tainnut olla kyljellään jo jokainen kyseiseen aikaan eikä kukaan ole tainnut nukkua edes ikkunat auki vielä tähän aikaan keväästä.
Onneksi naapurin emäntä tuli istumaan seurakseni kotvaksi, ihan aluksi, kun mitään ei vielä tiedetty kuin juuri ja juuri se että verta on, vaatemyttyä pukkaa ja poliisia pyörii nurkissa, ehdin minäkin pelästyä että näinkö jossain on joku ruumiina tai joku satunnainen ohikulkija tunkenut toisten pihamaalle tai jotain. Siinä asioita kotvan mietittyäni alkoi itselläkin olla levoton ja hötkyilevä fiilis joten siksikin naapurin emännän varaventtiilinä toimiminen oli enemmän kuin paikoillaan. Huh!
Vaan niin. Niin kornilta ja tilanteeseen sopimattomalta kuin tämä kuulostaakin niin toteanpa nyt että huh. Huh huh ja huh. Onneksi tosiaan mitään karmeampaa ei tapahtunut vaikka se alkuasetelma olikin aivan älyttömän säikäyttävä. Ja mitä tästä opimme? Ehkä tosiaan kannattaa kutsua saunavieraikseen vain ja ainoastaan ihmisiä joista tietää varmuudella miten nämä käyttäytyvät. Ja ehkä sitä alkoholiakin kannattaisi ottaa niin että varmuudella saa vieraat pois omista nurkistaan ennen kuin oikaisee itse makuulleen.
Ja nyt. Siirtynen kuosittamaan itseäni työpäivää varten. Aikaa tässä tosin vielä on mutta kun tässähän voisi kotvan touhuta kotihommiakin ennen töihinlähtöä, luvassa kun on pitkä päivä. Se on moro ja viettäkää kivakivakeskiviikko, minä pyrin samaan!
Jotain hirveää on tapahtunut ja se suurin hirveys on siinä etten tiedä kunnolla mitä. Meidän perheemme on kunnossa, ei siinä mitään, ja perheemme on tilapäisesti lisääntynyt yhdellä lapsella joka on aiemminkin hirveyksien sattuessa ollut osa meitä. En tiedä mitä. Juuri nyt ei kukaan muukaan tunnu tietävän mitä. Mutta toteanpa että tilanne kun kukaan ei tiedä mitään on karmeinta mitä voi olla.
Onneksi naapurin emäntä on tulossa puheseurakseni sillä nyt en osaa asettua aloilleni. Ja minun on pakko. Osata näyttää tyynen rauhalliselta ja huolettomalta sillä pelästyneet lapset ei kaipaa sätkivää hoitajaa. Olen siis ulkoisesti tyynen rauhallinen mutta sisällä joku haluaisi huutaa hämmennyksestä, säikähdyksestä ja pelosta. Se kaikki jääköön nyt lapsille, se pelon ja hämmennyksen huuto, minä seison vakaana ja odotan naapurin emäntää varaventtiilikseni.
Ruoka-aiheisia blogeja:
Cebicin keittiössä
Kyökkipiika Kati (vanha tekijä, uudet puitteet)
Makunautintoja Mimmin keittiöstä
Örkin leivonta ja ruokaohjeita
Elämästä kertoilevia blogeja:
Blogipohjia:
